— Katsos! — huudahti Kennedy, keskeyttäen ystäväänsä, — katsos noita virtahepoja, jotka kömpivät lammista; mikä paljous tuoretta lihaa! Ja katsos noita krokodiilejä, jotka kohisten haukkovat ilmaa!
— Tukehtuuhan ne! — virkkoi Joe. — Kyllä tämä sittenkin on nättiä kulkua… Palttua annetaan vaan moisille inhottaville maan matelijoille! Tohtori! Mr Kennedy! Katsokaas tuota laumaa, joka kulkee yhdessä mykkyrässä! On niitä ainakin kaksi sataa. Ne on susia, ne!
— Ei, Joe, vaan kesyttömiä koiria, kuuluisata rotua. Ne eivät pelkää käydä jalopeurankaan kimppuun. Tuommoinen lauma on kauheinta, mitä matkustaja saattaa kohdata, sillä silloin hän on silmänräpäyksessä palasina.
— Jassoo! No sitten ei vainkaan Joe lähde niille koppaa kuonoon sitomaan, — arveli Joe. — Mutta jos niillä kerran on semmoinen tapa ja maneeri, niin ei siitä pidä pahaakaan tykätä.
Luonto hiljeni hiljenemistään myrskyn lähestyessä. Tuntui kuin olisi ilma saennut eikä enää jaksaisi ääntä kantaa; näytti kuin se olisi vanulla vuorattu ja pehmeillä tapeteilla verhottu sali, joka on menettänyt kaiken kaikuvaisuutensa. Pikkulinnut lymysivät tuuheisin puihin. Suuren mullistuksen oireita kaikki.
Kello yhdeksän aikaan illalla oli Victoria liikkumatta Msenen kohdalla, joka oli laaja kylä, vaikka sitä pimeässä tuskin erottikaan. Välisti joku eksynyt säde sattui synkkään veteen, luoden näkyviin säännöllisesti kaivetuita kanavia. Metsän rinteessä saattoi ilmetä tummia ja liikkumattomia palmuja, tamarindeja, sykomoreja ja suunnattomia euforbioita.
— Ihan tässä tukehtuu, — virkkoi Skotlantilainen, koettaen saada keuhkojensa täydeltä tätä kuumuuden ohentamaa ilmaa. — Emmehän me enää liikukaan. Eikö laskeuta maahan?
— Entäs myrsky? — sanoi tohtori jotenkin levotonna.
— Jos pelkäät joutuvamme tuuliajolle, niin tokkohan tässä muu on edessä?
— Kenties ei myrsky tän'yönä vielä puhkeakaan. Pilvet ovat hyvin korkealla.