— Siinäpä juuri syy, mikä tekee laskeutumisen arveluttavaksi. Meidän pitäisi nousta hyvin korkealle, niin ett'ei maata näykään, ja olla koko yö epätiedossa, liikutaanko ja minne päin.
— Päätä, hyvä ystävä, mitä teet; meillä on kiire käsissä.
— Että sen tuulenkin nyt piti tyyntyä! — arveli Joe. — Se ois vienyt meidät kauas myrskyn käsistä.
— Niin kyllä, hyvät ystävät, sillä pilvissä meillä suurin vaara. Niissä on vastakkaisia virtoja, jotka saattavat temmata meidät pyörteisinsä, ja salamoita, jotka saattaisivat sytyttää pallon. Toiselta puolen, jos heitettäisi ankkuri johonkin puunlatvaan, saattaisi tuulenpuuska paiskata meidät maahan.
— Mitäs me siis teemme?
— Täytyy pidättää Victoriaa maan ja taivaan uhkaamain vaarain keskivaiheilla. Meillä on vettä tarpeeksi hormin syöttämistä varten, ja pohjalasti on vielä koskematta. Tarpeen tullessa minä ryhdyn niihin.
— Valvotaan yhdessä, — virkkoi metsämies.
— Ei, hyvät ystävät; kattakaa ruokatavarat ja käykää maata; minä herätän teidät, jos tarvis vaatii.
— Mutta, tohtori, eiköhän olisi parasta, kun te itse kävisitte levolle, kosk'ei tässä vielä mitään vaaraa ole?
— Ei; kiitos vaan, poikaseni. Parempi on, että minä olen valveilla. Me olemme nyt yhdessä kohdin, ja ellei ilmassa mitään muutosta tule, niin olemme huomenna aivan samalla paikalla.