Ja samassa Kennedy tähtäsi.
— Älähän vielä Dick, älähän vielä.
— Norsu hinaa meitä, totta tosiaankin!
— Ja oikeata suuntaa, Joe, oikeata suuntaa.
Norsu juoksi jotenkin kiivasta vauhtia. Se saapui pian avonaiselle paikalle, jossa se tuli kokonaan näkyviin. Mahtavasta koosta huomasi tohtori sen urosnorsuksi erinomaista rotua. Sillä oli kaksi vaaleata, kauniisti kaareutuvaa torahammasta, kumpikin lähes 2,5 m pitkä. Ankkurin haarat olivat lujasti tarttuneet niitten väliin.
Turhaan koetteli eläin kärsällänsä irtaantua nuorasta, joka kiinnitti sitä gondoliin.
— Eteenpäin! Ann' soittaa! — huusi Joe riemuissansa, kiihoitellen, minkä suinkin osasi, tätä kummallista kuljettajaa. — Kas tässä taas uudensorttinen reissutapa. Viis nyt enää hevosista! Norsu se olla pitää.
— Mutta minnekäs se meidät vie? — kysäisi Kennedy, käännellen pyssyänsä, joka poltti hänen hyppysiään.
— Sinne se vie, minne tahdomme päästäkin, rakas Dick. Vielä hiukan malttia!
— Whiggamore! Whiggamore! niinkuin talonpojat Skotlannissa sanovat, — huusi ihastunut Joe. — Eteenpäin! Ann' pyyhkäisee!