Norsu alkoi nelistää kiivaasti, heitellen kärsäänsä puoleen ja toiseen ja loikatessaan nykien palloa ankarasti. Tohtori seisoi kirves kädessä, valmiina hakkaamaan köyden poikki, milloin tarvis vaatii.
— Mutta, — virkkoi hän, — ankkurista emme luova, ennenkuin viimeisessä hädässä.
Tätä menoa kesti lähes puolentoista tuntia. Eläin ei näkynyt väsyvän ensinkään. Nämä merkilliset paksunahkaiset saattavat katkaista aimo taipaleita, joutuen yhdessä ainoassa päivässä tavattoman pitkäin matkain päähän, niinkuin valaskalatkin, joitten kaltaisia ne ovatkin sekä koon että nopeuden puolesta.
— Ihanhan, — virkkoi Joe, — ihanhan tämä on, niinkuin olis keihäs isketty valaskalan niskaan, ja meidän käy justiin kuin valaanpyytäjäin.
Mutta maaperä muuttui, ja silloin täytyi tohtorinkin saada kulkutapa toisellaiseksi.
Tiheä kamaldori-metsä näkyi neljän viiden kilometrin päässä pohjoiseen.
Siellä täytyy pallon päästä kuljettajastaan.
Kennedyn toimeksi annettiin pysäyttää norsu. Hän ojensi karbiininsa, mutta ampuma-asema oli epäedullinen. Ensimmäinen, päähän tähdätty luoti litistyi; norsu ei ollut siitä millänsäkään; pamaus pani sen vaan jouduttamaan juoksuansa, jonka nopeus oli nyt kuin nelistävän hevosen.
— Pakana! — ärjäisi Kennedy.
— Silläpä on kova pää! — arveli Joe.
— Koetetaanpa suippoluodeilla hartiain väliin, — virkkoi Dick, huolellisesti ladaten karbiininsa ja lauaisten.