Hänen naapurinsa Paavo taas oli hyvissä varoissa, mutta valitteli aina.
Sanoipa kerrankin Paavo Pekalle:
— Hei, naapuri! Se tämä teidän kukko aina raapii täällä minun kasvitarhassani — minä en siedä sitä enää. Kyllä maar, jos käsiini saan, niin väännän siltä niskat nurin! —
Pekka ei vastannut siihen mitään, rupesihan vain kovasti miettimään, mitä hän nyt tuolle onnettomalle kukolle tekisi. Sillä ei hän enää tahdo joutua rettelöihin kukon tähden; Hänpä vie sen kartanon herralle, kenties tämä palkitseekin häntä jollain tavalla siitä hyvästä. Näin hän tuumi, otti kukon kiinni, ja vei kartanoon.
— Ristiäiset vai häätkö sinun talossasi on, kun noin vain kukkoja lahjoittelet? — kysyi kartanon herra.
— Eihän meillä nyt sellaista — muutenhan minä tässä vain — ottakaa Te se toki ja syökää terveydeksenne perheenne kanssa — vastasi Pekka.
— Enpä tosiaan oikein ymmärrä tätä — luulisihan sen teilläkin tarpeeseen olevan, onhan Teillä joukkoa niin paljo, että itse Jaakobkin voisi Teitä kadehtia. —
— Niinhän se on kylläkin, hyvä herra, mutta miksi minä antaisin lihaa lapsilleni, kun ei tahdo oikein leipääkään riittää. Parempi on, ett'eivät pääse sen makuunkaan. —
— No voi sinua, senkin pöllö, myy se sitten ja osta leipää sen hinnalla. —
— Niinpä niin, hyvä herra, mutta jos minä vien sen kaupunkiin myytäväksi, niin matka vie kaksi päivää ja matkalla menee ruokaan puolet kukon hinnasta. —