Kun kartanon herra näki, ettei Paavo selvinnytkään tehtävästään, kutsutti hän Pekan.
— Enpä tiedä, hyvä herra, kykenenkö minäkään nyt tätä jakelua suorittamaan, mutta pyhään kolminaisuuteen minä aina olen luottanut, ehkäpä minä sen avulla selviydyn nytkin. —
Sitten hän aloitti jakelun:
— Minun mielestäni herra ja rouva ynnä yksi kukko ovat yksi kolminaisuus, samaten molemmat nuoret herrat ja yksi kukko, ja molemmat neidit ja yksi kukko, ja niinpä lopuksi minä köyhä raukka kahden kukon kanssa muodostamme yhden kolminaisuuden ja nyt toivotan niinkuin ainakin kaikille hyvää ruokahalua! —
Koko talonväki nauroi Pekan viekkaudelle. Paavo parka sai kaksikymmentäneljä raippaa, mutta Pekalle annettiin mökki ja maapalsta.
Kyllä hän vielä nytkin elää, jos ei vain ole kuollut.
Jankalovich.
Elipä kerran, missä lienee elänytkään, jossain valtameren takana, vieläpä kolminkertaisen lasivuorenkin takana, eräs nuori kuningas ja kaunis kuningatar. Mutta tuskinpa he olivat vuottakaan eläneet yhdessä, niin jo piti kuninkaan lähteä sotaan. Sillaikaa, kun hän vierailla mailla soti, antoi Jumala hänen vaimollensa kaksi kultakutrista lasta: poika oli toinen, toinen tyttö.
Mutta kuningatar ei saanut nähdä vilahdukseltakaan sydänkäpysiään, kalliita pienokaisiaan, sillä sama vanha noita-akka, joka oli hoitanut kuningastakin hänen pienenä ollessansa, varasti kultakutriset pienokaiset ja pani heidän tilallensa kaksi koiranpenikkaa; lapset hän sulki arkkuun ja arkun hän heitti mereen.
Sanoisinkohan vai enkö sanoisi, miksi vanha akka tämän teki? No sitä varten, kun hän olisi tahtonut naittaa kuninkaalle oman tyttärensä. Niin se kyllä sitten tapahtuikin, sillä kun kuningas palasi sodasta, käski hän ommella kuningattaren puhvelin nahkaan ja upottaa hänet vyötäreitä myöten maahan kirkon eteen; vihansa vimmassa käski hän kansan kulkiessaan kirkkoon sylkäistä aina kuningatarta, koska tämä oli tuottanut hänelle sellaisen häpeän noilla kahdella koiranpenikalla; ja lopun lopuksi hän otti noita-akan tyttären vaimoksensa.