Annahan olla, kyllä vielä totuuden kirkas päiväkin valkenee, katsotaan nyt, miten kävi kultakutristen lasten. Arkku kellui ja uiskenteli hiljalleen milloin veden pinnalla, milloin peittyen aaltojen alle, kunnes se viimein tarttui vanhan kalastajan haaviin. Kalastaja vei arkun kotiinsa, avasi sen siellä vaimonsa kanssa ja voi sitä iloa, kun he löysivät siitä kultakutriset lapsukaiset. Kalastajalla ja hänen vaimollaan kun ei ollut lasta, näes, ei niin taulankipinän kokoistakaan, niin ihmekös siis, että he riemuitsivat tästä Jumalan armosta. He hoitivat ja kasvattivat kultakutrisia pienokaisia niinkuin omia lapsiaan ainakin, ja kun nämä varttuivat suuremmiksi, laitettiin heidät kouluunkin.
Ajan näin vieriessä lähetti kalastajan vaimo kerran pikku tytön kaivolle vettä noutamaan, mutta tuskin oli tyttö lähtenyt, kun hän pudotti ruukun kädestään, niin että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Tästä pieni tyttö katkerasti itkemään, mutta kalastajan vaimo ei pahastunut yhtään, ei hän edes torunutkaan, antoipa vain toisen ruukun hänen käteensä. Niinpä niin, mutta kun pieni tyttö läksi uudestaan, pudotti hän taas ruukkunsa ja särki sen, vaikka hän kylläkin koetti varoa sitä niinkuin silmäteräänsä.
Kovasti itkien saapui tyttö taas kotiin, mutt'ei kalastajan vaimo tehnyt hänelle nytkään niin mitään, sanoipa vain, että: "Jos olisit oma tyttäreni, niin vitsaa nyt saisit!"
Jopa tyttö tästä ihmettelemään, hän kun aina oli luullut kalastajan vaimoa oikeaksi äidikseen. Illalla hän kertoi veljelleenkin, kun tämä koulusta saapui, mitä oli kuullut. Aivan ihmeissään oli poikakin ja sanoi sisarelleen:
— Jos kerran kalastaja ja hänen vaimonsa eivät olekkaan meidän oikeita vanhempiamme, niin silloinpa me lähdemme maailmalle, kuljetaan, etsitään siksi, kunnes löydämme oman isämme ja äitimme.
Siinä he heti päättivät lähteä maailmalle ja ilmoittivat aikomuksensa kalastajalle ja hänen vaimollensa.
Turhaan sitten vanhukset pyysivät heitä jäämään, turhaan he itkivät; kultakutriset kiittivät vanhuksia heidän hyvyydestään ja rakkaudestaan, heittivät heille katkerasti itkien hyvästit ja läksivät maailmalle. Kalastajan vaimo leipoi heille kolme kakkua, kalastaja antoi kolme rahaa, ja sitten he läksivät.
Mutta ennenkuin olivat kylän rajallakaan, niin jo pysähdytti heidät vanha kerjäläinen.
— Antakaa jotakin, Jumalan nimessä, hyvät lapset! —
Poika otti repustaan yhden kakun ja yhden rahan, ojensi ne kerjäläiselle ja sitten he taas läksivät eteenpäin. Mutta eivät he päässeet pyssynkantaman päähänkään vielä, niin jo tuli taas vastaan eräs vanha kerjäläinen ja pyysi jotakin Jumalan nimessä.