Silloin pappikin juuri saapui antamaan kuolevalle viimeistä voitelua, ja ukko antoi hänelle minkä rahoja oli kerännyt köyhien kesken jaeltavaksi. Mutta kylläpä venyivätkin pitkiksi kerskailijain nenät, ja kerskailemishalu hävisi heistä tykkänään koko heidän elinajakseen! He hautasivat isänsä ja läksivät maailmaa kiertämään, kukin omalle taholleen. Olkoot he huomenna teidän vierainanne!
Pyöreä kivi.
Oli kerran, missä lienee ollutkaan, seitsemännen valtakunnan tällä puolella, kaukaisten merien tuolla puolen eräs köyhä kalastaja. Tällä köyhällä miehellä oli hyvin monta lasta. Mutta ruoka ei tahtonut aina riittää, milloin oli mitä syödä, milloin ei. Turhaan nousi köyhä kalastaja jo kukon laulaessa, turhaan hän meni maata vasta myöhään illalla, turhaan hän kuljetti verkkojaan aamusta iltaan ja virrasta virtaan; häneen sopi sananlasku: metsästelee, linnustelee, kalastelee, aina tyhjää konttiansa tarkastelee.
Niin kovin köyhä kuin tämä kalastaja olikin, oli hänen veljensä sitä rikkaampi. Tällä taaskaan ei ollut yhtään lasta. Kun köyhän kalastajan mökissä ei ollut enää suuhun pantavaa, lähetti hän jonkun lapsistaan veljensä luo, jotta tämä Jumalan nimessä antaisi edes vakallisen maissijauhoja. Mutta hänen luoksensa oli turha lähettää, vastaus oli aina sama: saat jauhoja kyllä vaikka puolen tynnyrillistä, mutta anna sinä vaihteeksi joku pojistasi.
— Sitä en tee — vastasi kalastaja — kaikki lapseni ovat minulle yhtä rakkaita, en voi erota yhdestäkään.
Kerrankin kun kokonaiseen viikkoon tuskin oli ollut mitään syötävää, läksi kalastaja kaloja pyytämään ja sanoi vaimolleen, ettei hän palaa, ennenkuin saa hyvän kopallisen kaloja. Hän asettui jo varhain aamulla rannalle, laski haavinsa veteen, nosti sen ylöskin, mutta ei tullut kaloja, ei pikkusormen kokoisiakaan. [Unkarin joissa kalastetaan usein suurilla haaveilla.] Jo alkoi ilta pimetä, mutta onni karttoi häntä, kuin olisi se häntä pelännyt.
— Jo näen — huokasi kalastaja — että minun pitää palata sittenkin ilman kaloja kotiin. Hyvä Jumala, mitä minun viattomat lapseni saavat syödäksensä!
Hän nosti surusta raskain mielin haavinsa — mutta mitä! — sehän on raskas, niinkuin olisi siihen joutunut joku suuri kivi. Ei se ollutkaan muuta — kivi se oli, suuri, pyöreä kivi. Hän viskasi suuttuneena kiven takaisin ja painoi haavinsa taas veteen, mutta kun hän uudelleen nosti sen, niin pyöreä kivi oli taas siinä. Nyt hän otti kiven verkosta ja heitti sen oikein kauas veteen, ettei se voisi enää joutua haaviin. Mutta turhaan hän sen niin kauas heitti, näkyi olevan Jumalan tahto, että se tarttuisi kolmannenkin kerran hänen haaviinsa.
Kylläpä kalastajaa harmitteli; hän ei heittänyt enää kiveä takaisin veteen, vaan rannalle ja lähti raskain mielin kotiin. Mutta tuskin hän oli astunut pari kolme askelta, kun hän muuttikin mielensä: jos hän ei voikaan viedä kaloja kotiin, niin vie hän ainakin tuon pyöreän kiven lasten pyöriteltäväksi.
Otti kiven maasta, pani konttiinsa ja laahusti kotiin. Lapset juoksivat vastaan, ympäröivät hänet ja kysyivät: Mitä toit isä? —