— Pyöreän kiven, lapset, ei muuta mitään. Tässä se on, ottakaa, leikkikää sillä ja unohtakaa illallisruokanne. —
Jo pani maata kalastaja ja hänen vaimonsakin, mutta lapset eivät malttaneetkaan lopettaa leikkiään, kun kerran siihen innostuivat. He pyörittelivät pyöreää kiveä edestakaisin huoneessa ja he kiljaisivat heleästi iloissaan, kuu huomasivat, että kivi tuli yhä kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi. Mutta ei kalastaja sitä nähnyt, sillä hän makasi seinään päin kääntyneenä ja huokaili. Kerran kumminkin hän kääntyi ja sanoi lapsille: — Menkää nyt nukkumaan, jo riittää leikki. — Mutta kun hän katsahti lattialle, täytyi hänen äkkiä ummistaa silmänsä, niin kirkkaasti kiilsi, kimalteli pyöreä kivi, että sen loisto aivan sokaisi hänet. Sitten hän taas avasi silmänsä, katseli, tarkasteli kiveä ja kutsui vaimoansakin katselemaan.
— Katso, vaimoseni, se on jokin ihmekivi, se loistaa kuin timantti.
— Voi, rakas ukkoseni — huudahti vaimo lyöden kätensä yhteen — se on kun onkin timantti!
He päättivät heti, että vaimo vie huomenna kiven suoraan itse kuninkaalle, kukaties hän maksaa siitä hyviin hinnan. Vaimo nousi päivän valjetessa, kääri pyöreän kiven liinoihin ja läksi kuninkaan luo. Kun hän saapui linnaan, vietiin hänet heti kuninkaan eteen. Vaimo tervehti kunnioittavasti.
— Jumal' antakoon hyvää päivää, armollinen kuninkaani. —
— Jumal' antakoon, köyhä vaimo, mikä tuuli sinut toi tänne? —
Vaimo otti esille pyöreän kivensä ja näytti kuninkaalle.
— Mistä sinä olet tämän löytänyt, köyhä vaimo? — kysyi kuningas kovin ihmeissään.
Vaimo sanoi, että hänen miehensä on sen löytänyt vedestä.