Totuuttarakastavalla Matias kuninkaalla oli paimen, jota hän suuresti rakasti, hän kun ei koskaan valehdellut. Kun riikinkuningas kerran kävi tervehtimässä Matias kuningasta, rupesi tämä aterioitaessa puhumaan paimenesta; tämä oli näet niin kunnon mies, ettei hän eläissään ollut valehdellut, eikä sellaista aarretta ollut olemassakaan, joka olisi voinut taivuttaa häntä valehtelemaan.
— Mutta tuotapa minä en usko, sanoi riikinkuningas.
— Etkö usko? No hyvä on, lyödään vetoa.
— Mitä panet vetoa?
— Jos sinä saat paimenen valheesta kiinni, niin minä annan sinulle puolet valtakuntaani. Ja jollet saa häntä valehtelemaan, annat sinä minulle puolet valtakunnastasi.
He vahvistivat vetonsa kädenlyönnillä. Riikinkuninkaan tytär, joka myöskin istui pöydässä, erotti kädet. Sitten ei ollut enää puhetta paimenesta. Muista asioista juteltiin. Syötiin, juotiin, iloa pidettiin, paimenen asia unohtui. Mutta kun päivällinen oli syöty ja riikinkuningas meni asuntoonsa, ei hän saanut rauhaa. Hän mietti vain, mitenkä hän saisi puolet Unkaria kynsiinsä. Hän oli joskus kuullut, että Matias kuninkaalla oli kultavillainen karitsa ja että se oli tämän samaisen paimenen hoidossa. Hän aikoi mennä takamaille paimenen luo, luvata hänelle äärettömiä aarteita kultavillaisesta karitsasta, ja kun Matias kuningas sitten kysyisi paimenelta, mihinkä karitsa oli joutunut, niin hän ei ilmaisisi oikeata asianlaitaa. Silloin riikinkuningas saisi puolet valtakuntaa.
Riikinkuningas pukeutui unkarilaiseen talonpoikaispukuun ja meni paimenen luo. Hän tervehti häntä:
— Hyvää päivää, paimen,
— Jumal' antakoon, armollinen herrani, vastasi paimen.
— Mistä sinä sen tiedät, että minä olen kuningas?