— No näetkö, köyhä paimenpoika, tämä on kaikki sinun, ja sinä saat lisää vielä paljon enemmän, kunhan annat minulle kultavillaisen karitsan.
Sanoi paimenpoika:
— En voi antaa, armollinen prinsessa. Turha on kultasi, turhat koko maailman aarteet. Mutta jos kerran suutelisit minua, niin, jumaliste, kultavillainen karitsa heti paikalla olisi sinun!
Prinsessa mietti kotvasen aikaa — ja sitten hän tosiaan suutelikin poikaa.
— No nyt, sanoi prinsessa, tapa karitsa, minä tahdon sen kultavillaisen nahan vain, lihat saat syödä itse toisten paimenpoikien kanssa.
Paimenpoika tappoi karitsan, nylki nahan, prinsessa kaappasi sen käteensä ja juoksi riemuiten kotiinsa.
Olipa riikinkuningaskin iloissaan! Tuskin malttoi odottaa aamua, niin läksi Matias kuninkaan luo nahka kainalossaan.
— Tässä nyt on kultavillaisen karitsan nahka, saammepas nähdä, ilmaiseeko paimen totuuden!
Aamulla paimen nousi, sydän murheesta raskaana. Kyllä hän siinä itseään panetteli pataluhaksi, ja niin hän oli murheesta mustana kuin synkkä sadepilvi. Mitäs hän nyt tekee! Jos kuningas saa tietää, niin hän hirtättää.
Itsekseen hän ajatteli, että hän menee kuninkaan luo ja sanoo sille suoraan totuuden ennenkuin kuningas ehtii kysyäkkään mitään. Siinä vainioita taivaltaessaan hän tapasi maarotan kaivaman reiän, siihen hän pisti keppinsä ja kepin päähän hattunsa, sitten hän peräytyi vähän ja ikäänkuin keppi olisi ollut Matias kuningas, lähestyi hän sitä taas hitaasti, nöyränä, kunnioittavasti tervehtien: