— Se ei ole totta, senkin lurjus, sillä silloin muutkin olisivat siihen pudonneet.
— Eihän se tälläkään tavalla käy, mutisi paimen itsekseen. Veti keppinsä reiästä, nykäisi hattunsa silmilleen ja asteli murheellisena Budan linnaa kohti. Mutta siinä kulkiessaan hän kolmannen kerran tapasi maarotan reiän. Kolmas kerta toden sanoo, ajatteli hän, ja niin hän kolmannen kerran pisti keppinsä rotanreikään ja yritti valehdella.
— Hyvää huomenta, armollinen herrani.
— Terve tuloa, paimenpoika, mitä takamaille kuuluu?
— Huonoja sinne kuuluu, armollinen kuninkaani, sudet söivät kultavillaisen karitsan.
— Valehtelet, sinä senkin… ne olisivat syöneet kaikki muutkin.
— Oi voi, hyvä Jumalani, mitä tehdä? Ei luonnistunut kolmaskaan valhe. No, olkoon sitten niin, hänpä sanookin totuuden! Ja kun hän tämän päätöksen oli tehnyt, johtui hänen mieleensä niin hullunkurinen ajatus, että hän purskahti nauruun. Ei hän enää murehtinut, kasvot kirkastuivat, hattunsa hän työnsi takaraivolleen ja niin hän reippaasti meni Budan linnaan kuninkaan puheille.
Matias kuningas istui juuri syömässä, siinä istui myös riikinkuningas ja hänen tyttärensäkin. Jo riikinkuningas iloitsi edeltäkäsin, että hän saa puolet valtakunnasta, sillä varmasti paimen valehtelee.
Paimen tervehti:
— Hyvää huomenta toivotan sinulle, armollinen herrani ja kuninkaani, sinullekin armollinen riikinkuningas ja myös sinulle, ihana prinsessa.