Missä lieneekään ollut kaukaisten merien tuolla puolen, vieläpä lasivuortenkin takana, jossa lyhytsaparoinen porsas tonkii, — siellä oli kerran köyhä leskivaimo ja hänellä oli poika — Palkó nimeltään. He elivät suuressa puutteessa, eikä aina ollut suuhunpantavaa talossa. Ei heillä ollut kuin hajoava mökkipahanen ja puutarha. Sanoipa Palkó kerran äidillensä:
— Rakas äitini, mitäs minä tässä enää istun ja näen nälkää, palvelukseen minä lähden enkä palaa kotiin, ennenkuin saan edes vasikan palkakseni. Puutarhassamme sitä elätämme, ja kun se kasvaa, niin onhan meillä jo silloin niinkuin vähän talouttakin.
Palkó lähtee palvelukseen, sinne hän jää vuodeksi, saa palkakseen vasikan. Sitten hän lähtee uudestaan palvelukseen ja saa taas palkakseen vasikan. Vasikan hän saa palkakseen sitten vielä kolmantena jopa neljäntenäkin vuonna. Nyt oli hänellä jo neljä vasikkaa, mutta puutarha olikin niille liian pieni, heiniä tuli vähän, ei ollut millä elättää vasikoita. Palkó miettii itseksensä, että hän vie vasikat markkinoille ja myy ne. Hän lähteekin vasikkoineen, mutta matkalla tulee vastaan vanha, harmaapäinen äijä, joka virkkaa hänelle: — Poikaseni, minulla on soreaääninen pilli eli huilu, annan sen sinulle yhdestä vasikasta. —
— Mitä joutavia ukkoseni, eihän vasikkaa toki huilusta —.
— Anna sinä pois vain, elä yhtään arkaile, sillä tiedä, ettei tämä ole mikään tavallinen huilu. Saatpa nähdä, että se tulee vielä sinulle hyvään tarpeeseen. —
— Olkoon sitten menneeksi, tuumii Palkó, ja antaa yhden vasikan huilusta. Sitten hän jatkaa matkaansa. Mutta tuskin hän on ehtinyt pyssynkantaman päähän, niin jo ilmestyy vanha, harmaahapsinen äijä taas hänen eteensä ja sanoo:
— Anna, veliseni, vielä yksi vasikka, niin minä annan siitä, katsohan, tämän hiiren sinulle. —
Siitäkös Palkó nauramaan:
— Vai vasikkakos hiirestä, mitäs sanotkaan, ukkoseni! On kotona hiiriä enemmänkin kuin tarpeeksi, äitimuorilla on kyllin harmia niistäkin. —
— Niinpä niinkin, mutta ei tämä hiiri olekkaan sellainen kuin muut hiiret. —