No, kyllä syntyi kotona aika elämä kun Palkó saapui. Hänen äitinsä kysyi:
— Oletko myynyt vasikat, poikaseni?
— Olen, äiti, olen. —
— Missä rahat ovat? —
— En minä ole niitä rahasta myynyt, vaan nämä tässä minä sain — ja otti kontistaan huilun, hiiren, koppakuoriaisen ja unipussin.
Auta armias, kuinka leskivaimo suuttui! Otti kepin ja löi sillä Palkóta mihin sattui, ja jos naapurinvaimo ei olisi juossut hätään ja pelastanut äidin kynsistä häntä, niin uskokaa pois, akka olisi lyönyt poikansa kuoliaaksi.
Palkó nyt juoksemaan, minne jalat veivät, mutta juostessaan hän huusi äidillensä:
— Jumalan haltuun, äitikulta! En palaa ennenkuin kuninkaaksi tultuani. — Meni Palkó, kulki päin seitsemättä valtakuntaa, yli kaukaisten merien, lasivuorienkin yli, sinne, missä lyhytsaparoinen porsas tonkii. Siellä hän joutui erääseen suureen kaupunkiin, jossa asui kuningas. Sillä kuninkaalla oli ihana tytär, mutta tyttärellä oli hyvin vaikea tauti. Hänen sydämessään oli niin suuri suru, ettei hän saattanut koskaan nauraa eikä hän saanut unta silmiinsä päivällä eikä yöllä.
Kuningas oli juuri käskenyt ilmoittaa koko valtakunnassaan, että se, joka saa hänen tyttärensä nauramaan sekä antaa sellaista lääkettä, josta prinsessa nukahtaa tavalliseen maatapano-aikaan, saa prinsessan vaimokseen ja koko valtakunnan omakseen.
No, tulihan tietysti kaikenlaisia ruhtinaita ja kreivejä ja paroneja ja korkealakkisia slovakkeja ja mustalaispoikia jos jonkinlaisia — kaikki he tahtoivat onneansa koettaa. Mutta he eivät voineet mitään; kuninkaantytär ei nauranut eikä nukkunut. Palkókin menee kuninkaan hoviin, ilmoittaa, että hänpä myös koettaa onneansa. Asettukoon vain kuninkaantytär linnan kuistille, niin hän pihalla näyttää jotakin.