Ihmehirvi.
Kaukana idässä eli kerran kuuluisa, mahtava ruhtinas — ei ole tuntematon teillekään hänen nimensä. Nimrod hän oli nimeltään. Useita tuhansia vuosia sitten eli tämä Nimrod, mutta hänen maineensa elää yhä vielä. Sillä Nimrod oli Hunorin ja Magyarin [lausutaan: Madjar], noiden kahden uljaan, kauniin urhon isä, joiden jälkeläisiä ovat hunnit ja magyarit.
Tiedättekö, mistä Nimrod ruhtinas oli kuuluisa? Siitä, ettei siihen aikaan eikä sitä ennen eikä sen jälkeenkään ole elänyt sellaista miestä, joka olisi ollut niin taitava metsästäjä kuin hän, ja joka olisi niin paljon pitänyt metsästämisestä. Niin olen minä sen kuullut vaariltani ja vaarini aikoinaan omalta vaariltansa. Aamulla, kun hän oli noussut ja järjestänyt valtakuntansa kaikki asiat, heitti hän jousen hartioillensa, hyppäsi oriinsa selkään ja lähti kiitämään niinkuin vinha vihuri, vieläpä vinhemminkin yli vuorien ja laaksojen, yli soiden ja metsien, ja laukatessaan hän ampui lentävän linnun. — Lintu, jota hän kerran tähtäsi, ei enää laulanut, ei lentänyt.
Mieluimmin Nimrod metsästeli yksinänsä, mutta kun hänen poikansa varttuivat jonkun verran, otti hän heidätkin mukaansa. Varsinkin molemmat vanhemmat, Hunor ja Magyar, nelistivät aina hänen rinnallaan ja koettivat hekin saada lintuja lennosta ammutuksi.
Hei, kuinka Nimrod riemuitsi nähdessään, että molemmat tulevat isäänsä, sekä Hunor että Magyar. Harva se lintu, joka pelastui heidän nuoliltaan, ja usein Nimrod ajatteli itsekseen, että pojista saattaa vielä tulla isäänsä parempiakin metsästäjiä, kunhan miehiksi varttuvat. Mutta vanha Nimrod iloitsi siitä: Tulkoon pojista vain etevämpiä, kuin hän itse oli. Levitköön heidän maineensa yli seitsemän valtakunnan.
Aika kului, Hunor ja Magyar kasvoivat suuriksi, vahvoiksi nuorukaisiksi, uljaiksi, kauniiksi urhoiksi, niin että Nimrodin molemmat silmät nauroivat suuresta sydämenilosta, kun hän heitä katseli.
Nimrod ajatteli itsekseen: No, nämä pojat voi jo päästää siipiään koettelemaan. Asukoot he tästälähtien omissa teltoissaan, lähtekööt metsästämään milloin itse haluavat ja menkööt minne sydän heitä vetää. Hän sanoikin pojilleen: — Rakkaat lapseni, minä olen jo vanha mies, enkä voi teitä viedä metsästämään milloin vain haluatte. Asukaa tästä lähtien eri teltoissa. Minä annan teille niin paljon maata, metsää, hevosia, juhtia ja kaikenlaista tavaraa, että voitte elää huolitta, ja kun minä ummistan silmäni ikuiseen uneen, saatte myös valtakuntani. Jakakaa maat ja huolet keskenänne rehellisesti.
Pojat kiittivät rakasta isäänsä hänen suuresta rakkaudestansa, ja seuraavana päivänä he muuttivat pois vanhempainsa teltasta. Kauniin, viettävän mäen kukkulalle he pystyttivät kaksi telttaa vähän matkan päähän toisistaan ja asettuivat niihin väkinensä.
Ensi aikoina he metsästelivät telttojensa läheisyydessä, mutta ajan pitkään loittonivat he yhä kauemmas. Illaksi he kumminkin aina kotiutuivat, pistäytyivät isävaarin luona, kertoivat, mitä maita olivat kulkeneet, kuinka paljon riistaa saaneet, kuinka monta kertaa nuoli oli käynyt harhaan. Mutta eräänä iltana, kun he juuri olivat aterioimassa suuren roihuavan nuotion ympärillä, sanoi Hunor veljellensä:
— Kuule Magyar, mitä sinulle haastan!