— Haasta vain, Hunor veliseni, mielelläni minä sinua kuuntelen, sillä hyvää sinun suustasi aina vain lähtee.
— Se minulla on sanottavana, Magyar veliseni, että lähtekäämme huomenna pitemmälle matkalle. Katsotaan kerran, mitä on valtakuntamme rajojen ulkopuolella. Kukaties siellä on vielä enemmän riistaa, kenties virrat isommat ja kalaisammat! Käykäämme katsomassa!
— Jo kauan olen minäkin sitä mietiskellyt — sanoi Magyar — ei ole vain tullut sanotuksi. Täällähän me tunnemme jo joka pensaan, jokaisen kolkan metsässä ja niityillä, melkeinpä tiedämme, kuinka monta puhvelia, karhua, hirveä, kotkaa, haukkaa ja muita lintuja on metsissämme.
— Ei siitä ole vaikea pitääkkään lukua, sillä riista kovin vähenee. Mikä on totta, se on totta — isämme on kaatanut monta otusta — ja samoin mekin.
Päätettiin, että aamuhämärissä lähdetään — ja lähdetään länteenpäin. Mukaansa ottaa kumpikin viisikymmentä vahvinta ja rohkeinta miestä, eikä takaisin tullakkaan ennenkuin lumi peittää maan.
Aamuhämärissä he lähtivät matkalle; matkatessa metsästivät ja metsästäessään yhä etenivät kauas, kauas. Missä yö saavutti heidät, siihen he leiriytyivät, lepäsivät yönsä ja aamulla suoriutuivat taas matkalle.
Jo aikoja he olivat jättäneet valtakuntansa rajat taaksensa, ja mitä enemmän he etenivät, sitä enemmän miellyttivät heitä metsät ja niityt. Yli silmänkantamattomien tasankojen vei heidän tiensä, ja toisinaan he joutuivat suuriin suunnattomiin aarniometsiin, jotka vilisivät metsäeläimiä.
Hei, tämä heille kelpasikin! Täällä oli mitä ampua! Olisipa ollut mieluista, jos isäukko olisi ollut mukana näkemässä sitä riistan paljoutta! Varmaan metsästämishalu heräisi hänessä uudelleen. Johan he melkein kyllästyivät siihen riistan paljouteen. Puhvelihärät, hirvet, gasellit käyskentelivät metsän aukeamilla, niihin he eivät kajonneet. Mieluimmin he ottivat ajaakseen jotain yksityistä eläintä. Semmoista he saattoivat ajaa takaa aamusta iltaan.
Mutta kerran he näkivät sellaisen eläimen, jollaista he eivät olleet sitä ennen koskaan nähneet. Se oli hirvi, ihmeen kaunis hirvi, jommoista ihmislapsen silmä ei ollut koskaan nähnyt. Sen sarvien haarat olivat kietoutuneet yhteen ja kohosivat sen pään yläpuolelle kuin seppele. Sen kauniit mustat silmät loistivat kuin mustat timantit. Sen vartalo oli hoikka ja notkea kuin keinuva kaisla, kapeat jalat eivät näyttäneet maata koskettavankaan sen juostessa.
— Katso, Magyar veljeni, kuinka ihmeen kaunis hirvi!