— Ihmeen kaunis, ihmeen kaunis, — huusi Magyarkin, — en ole sen vertaista koskaan nähnyt, —
— Lähdetään perään! —
Ihana hirvi kiiti nuolena eteenpäin, Hunor, Magyar ja sata rohkeata urhoa sen kintereillä. Aukeamalta tiheikköön, tiheiköstä aukeamalle, ylös vuoria, yli virtojen he riensivät. Milloin katosi ihmehirvi näkyvistä, milloin se taas ilmestyi viekoitellen perässänsä Hunoria ja Magyaria.
Vaahto peitti jo väsyneet hevoset, yhä hitaammaksi kävi niiden kulku, mutta Hunor ja Magyar eivät hellittäneet. — Juokse, juokse rakas ratsuni! — kiihottivat he.
Aamusta iltahämärään asti he ajoivat takaa ihmehirveä. He halusivat saada sen elävänä kiinni, että voisivat viedä isällensä. Sillä he eivät olleet unohtaneet rakasta isäänsä vieraalla maallakaan. Mutta turhaan! Aurinko laski — hämärtyi, ja ihmehirvi katosi suohon, tiheän kaislikon kätköihin. Sinne he eivät voineet seurata, sillä siellä he olisivat kaikki tuhoutuneet. Varmasti oli ihmehirvikin siellä saanut surmansa.
Vaikka he eivät saaneetkaan ihmehirveä kiinni, oli se johdattanut heidät niin kauniiseen maahan, etteivät he koskaan ennen olleet sen vertaista nähneet. Tämä oli ihana saari, täynnä metsiä ja virtoja. Vyötäröitä myöten he kahlasivat korkeassa, kukkivassa heinässä. Mahtavat lakkapää-puut tarjosivat maukkaita hedelmiä ja suloista varjoa. Tuhansia pieniä ja suuria kaloja uiskenteli virroissa ja leikitteli veden pinnalla auringon paisteessa.
— Oi, tahtoisin jäädä tänne iäksi — sanoi Hunor iki-ihastuneena. — Entäs sinä, Magyar?
— Minäkin, veljeni, minäkin! Mutta mitä isämme mahtaa siitä sanoa? —
— Se on totta! Huomenna menemme takaisin ja kysymme hänen neuvoaan. —
Seuraavana päivänä he korjasivat tavaransa ja lähtivät takaisin isänsä maahan. Paluumatkalla he ampuivat ainoastaan sen verran eläimiä, kuin tarvitsivat eväikseen. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä he matkasivat. Nyt vasta he huomasivat, kuinka kauas he olivat joutuneet kodistaan. Vanha Nimrod makasi teltassaan heidän astuessaan sisään. Hän oli surullinen, kovin surullinen. Heikolla äänellä hän kysyi: — Missä olitte? On kulunut kaksi kertaa seitsemän yötä ja päivää jo siitä asti, kuin viimeksi näin teidät. Ja minä tunnen, etten elä kauan. —