Seitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti matka taas, ja kun he saapuivat perille, heittäytyivät he maahan ja kiittivät Jumalaa, joka oli johdattanut heidät takaisin. He siunasivat ihmehirveä, joka oli heidät viekoitellut tälle ihanalle seudulle.
Jo useampia päiviä he olivat olleet kauniilla saarella ja ihmettelivät, etteivät nähneet ketään muuta ihmistä, paitsi omia miehiään. Hunor sanoi: — Veljeni, katsokaamme ympärillemme, emmekö löydä mitään muuta sielullista olentoa. —
— Hyvä on, veljeni, lähdetään. —
He lähtivät sadan urhonsa kanssa ja seikkailivat ja kuljeksivat kauan suurella tasangolla.
Mutta mitä he nyt näkivätkään! Suuri joukko tyttöjä, toinen toistaan kauniimpia, tanssi tuossa piirissä lirisevän lähteen partaalla. Kauniisti toisiinsa kietoutuneina — heitä oli sata, jos ei enemmänkin — he kiertelivät, kaartelivat piirissä; keskellä tanssi kaksi kauneinta, ja he olivat niin ihania, että aurinkoa saattoi katsoa, mutta heitä ei.
Hunor ja Magyar katsahtivat toisiinsa ja muut urhot myöskin; he eivät mitään sanoneet, mutta tiesivät, että kaikki ajattelivat samaa. Yhtäkkiä he piirittivät tanssivat tytöt, sieppasivat jokainen yhden niistä satulaansa ja läksivät sitten nelistämään niin kovaa kuin kavioista lähti.
Hunor ja Magyar ottivat ne tytöt, jotka olivat piirin keskellä. Kun he pääsivät telttojensa luokse, laskivat he hellästi tyttönsä maahan ja veivät heidät telttaansa.
Sillävälin toipuivat tytötkin. He vapisivat pelosta, mutta Hunor ja Magyar lohduttivat ja rauhoittivat heitä niin kauniilla sanoilla, että he vähitellen rohkaisivat mielensä, eivätkä he enää yhtään surreet sitä, että nuo kaksi urheaa poikaa olivat ryöstäneet heidät. Eipä ne toisetkaan tytöt surreet kohtaloaan.
Hunor ja Magyar saivat nyt vasta tietää, että nuo kaksi tyttöä olivatkin alaanien ruhtinaan Dulin tyttäriä. Sitä parempi! He saavat näin ollen ruhtinaan tyttäriä vaimoikseen. Tulivatpa tytötkin iloisiksi, kun saivat kuulla, että maailmankuulun Nimrodin pojat ottivat heidät puolisoikseen.
Kumpikin sanoi tytöllensä: