— Armollinen kuninkaani, — virkkoi paimenpoika — siinä kun laumani perässä kuljin, huomasin, että eräs viimevuotinen hieho arastelee jalkojansa. Tarkastan, mikä sitä vaivaa ja katso, sen vasen takajalka on veressä. Ihmettelin siinä, että mikä sen on voinut verille repiä, kun ei koko pustalla ole muuta kuin hentoa pehmeätä nurmea. Katselen sinne, katselen tänne, ja kas! huomaan miekan kärjen heinikossa. Tartun siihen, vetääkseni sen ylös, mutta siinä silmänräpäyksessä nousee liekki miekan kärjestä. Minä säikähdin ja juoksin pois, mutta kun katselin taakseni, huomaan, että miekka ponnahtaa maasta ja pyörii, pyörii, niinkuin vihurin pyörittämänä. Sitten se liekki leimahtaa vielä viimeisen kerran ja miekka putoo maankamaraan.
Silloin minä rohkaisin mieleni, palasin ja nostin miekan maasta.
— Tämä on Jumalan miekka, tämä! — riemuitsi kansa.
Attila koetti sitä heti. Kolme kertaa hän iski sillä joka ilmansuunnalle niin, että suhahti vain!
— Tämä se on, tämä se on — riemuitsi Attilakin ja määräsi heti sytytettäväksi uhritulia Jumalalle, joka oli antanut miekkansa takaisin hänelle ja hänen kansalleen.
Ja tietäjien ennustukset täyttyivät, sillä Attila tosiaankin valloitti koko maailman.
"Sotajoukkojen tie".
"Sotajoukkojen tiestä" ["Linnunrata" on sen suomalainen nimitys.] kerron teille tänä iltana, kuunnelkaa minua. Kerron siitä pitkästä, loistavasta, valkoisesta vyöstä, joka tähtikirkkaina iltoina taivaalla näkyy. Minä kerron teille, mitenkä joutui taivaalle tämä valkoinen, tämä loistavan valkoinen vyö.
Alan siitä, mihin eilen illalla lopetin: Attila oli valloittanut koko maailman. Sillä kun Jumalan miekka oli ihmeellisellä tavalla löytynyt, ei ollut maan päällä sitä kansaa, joka olisi kyennyt voittamaan Attilaa ja hänen sotajoukkoansa. Attila ei kuljettanut mukanansa Jumalan miekkaa. Hän antoi vartioida sitä kotonansa kolminkertaisen lukon takana. Mutta siitä asti, kuin miekka löytyi, ei hänen sydämensä enään päässyt lannistumaan. Hän tiesi että Jumala oli hänen kanssansa, ja se tieto kasvatti hänen käsivarsiensa voimaa.
Usein, kun hän vaimonsa Rékan [lausutaan: Reekan] ja sarikaripoikiensa kanssa istui teltan edustalla, sanoi hän: — Nyt jo voin rauhallisena laskeutua hautaani, olen saavuttanut sen, mihin olen pyrkinyt. Minun on koko maailma. Kaikki maailman kansat ovat minun sankarikansani veronmaksajia. — Mutta yksin ollessaan hän mietti ja murehti paljon sitä, että hänen urhea maailmanvalloittaja-kansansa kerran voisi hajaantua. Hän olisi tahtonut, että hänen nuorin poikansa Csaba [lausutaan: Tshaba] tulisi hunnien kuninkaaksi hänen kuolemansa jälkeen. Hänen monista pojistaan tämä oli hänelle rakkain, tämä oli urhein. Häntä oli eniten rakastanut ja hellinyt hänen äitinsäkin.