Kerran kun kaikki olivat yhdessä Rika nimisessä metsässä, jossa oli Attilan lempilinna, kohtasi suuri suru Attilaa ja hänen poikiaan. Réka kuningatar tuli hyvin sairaaksi, ja tuntien kuolemansa lähestyvän, kutsutti hän vuoteensa ääreen miehensä ja kaikki poikansa, joista Aladár [lausutaan: Aladaar] oli vanhin, Csaba nuorin. Hän sanoi surullisena, kyynelet silmissä: — Minä kuolen nyt, mutta elkää haudatko minua seitsemään päivään. Seitsemäntenä päivänä tulkaa peräkkäin minun luokseni, rakkaat poikani, ja suudelkaa molempia silmiäni. Se, jonka suudelmasta silmäni avautuvat, olkoon hunnien kuningas. Alistukoot toiset siihen, se on Jumalan tahto. Unissani hän sen minulle ilmoitti.
Tämän sanottuaan Réka ummisti silmänsä ja kuoli. Ja he eivät haudanneet häntä, ennenkuin seitsemän päivää oli kulunut. Silloin kaikki hänen poikansa suutelivat hänen silmiänsä perättäin. Ensin Aladár, sitten toiset, mutta Rékan silmät eivät avautuneet. Tuli viimein Csaba, itkien hän heittäytyi äitinsä päälle ja suuteli hänen silmiänsä, ja katso, Réka avasi silmänsä ja hymyili rakkaimmalle pojalleen.
— Sinusta tulee hunnien kuningas, poikani. Sinun suudelmasi olivat kuumimmat. Katso, tässä vuoteeni vieressä on nuoli — olkoon se sinun. Monessa suuressa hädässä se tulee sinulle hyvään tarpeeseen.
Sitten hän taas sulki silmänsä, eikä koskaan enää avannut niitä. Linnan alapuolella, vuoren juurella, juoksi puro. Sen rannalle kaivettiin hänen hautansa, ja siihen hänet haudattiin. Äärettömän suuren kiven vyörytti Attila vuoren huipulta haudalle, ettei ihmiskäsi koskaan häiritsisi Rékan rauhaa.
Monta, monta vuotta oli kulunut Rékan kuolemasta, kun Attila kyllästyi yksinäiseen elämäänsä, ja meni uudestaan naimisiin. Mikolt oli sen ihanan kuninkaantyttären nimi, johonka hän mieltyi. Attilan mielessä kyti tuuma lähteä merien yli katsomaan, oliko sielläkin valtakuntia ja kansoja. Olkoot vain, kyllä hän valloittaa nekin. Mutta ennenkuin hän laittautui matkalle sankarijoukkoineen, vietti hän Mikoltin kanssa häitä. Olkoon emäntä talossa sill'aikaa, kuin hän merien takana samoilee.
Mutta kuinkas kävikään! Hääyönään Attila kuoli! Kun hän heittäytyi vuoteeseensa, rupesi hänen nenästään vuotamaan verta, omaan vereensä tukehtui koko maailman valloittaja ja kuningas.
Suru oli suuri koko maassa. Omaan vereensä piti kuolla sen, joka oli vuodattanut niin monen urhon verta — valittivat kansat. — Ei hän ehtinyt siunatakkaan meitä — murehtivat hänen poikansa.
Suurella komeudella Attila haudattiin. Kolminkertaiseen ruumisarkkuun laskettiin hänen ruumiinsa: kultainen oli ensimäinen arkku, hopeainen toinen ja rautainen kolmas. Virran rantaan kaivettiin syvä hauta, joka johti virran pohjan alle: tänne laskettiin hänet tuossa kolminkertaisessa arkussa, ja ettei ihmiskäsi voisi häntä koskaan häiritä eikä edes kukaan tietäisi, mihinkä hän oli haudattu, kaivatettiin hauta orjilla, jotka sen umpeenkin loivat ja tämän jälkeen tappoivat toisensa…
Tuskin oli saatu Attila haudatuksi, kun voitetut kansat joka taholla alkoivat liikehtiä. Mutta he tiesivät hyvin, etteivät muuten voi mitään urheille hunneille, elleivät saa Attilan poikia usutetuiksi toisiansa vastaan. Työn aloitti salakavala Detre. Bendeguzin ampumaa nuolta hän kantoi yhäkin otsassaan. Otsassaan nuolta ja sydämessään kostoa! Jo silloin hän uhkasi Bendeguzia: varo, tämän nuolen tähden saa vielä seitsemäskin sukupolvesi kärsiä.
Hän meni suoraan Aladárin luokse ja sanoi hänelle: — Miten sinä saatat, vanhempana, suostua siihen, että Csaba, veljistä nuorin, on hunnien kuningas! Sinullahan on siihen oikeus Jumalan ja ihmisten edessä!