Aladár vastasi: — Oikeassa olet, Detre, mutta äitini tahtoi näin. Ja hänelle oli Jumala määrännyt, että se on tuleva kuninkaaksi, jonka suudelmasta hänen silmänsä avautuvat.
— Voi sinä, maailman narri, —- sanoi Detre — etkö sinä ole sitten huomannut, että äitisi on Csabaa rakastanut eniten! Jos hän olisi sinua eniten rakastanut, niin sinun suudelmastasi olisivat hänen silmänsä avautuneet.
Jo himmeni Aladárin järki tästä salakavalasta puheesta. Hän uskoi nyt, että hänen äitinsä oli pettänyt hänet, kun Detre niin vakuutti. Hän lähetti heti sanan Csaballe, käski tuoda Jumalan miekan omaan telttaansa, sillä siellä sen oikea paikka muka oli. Csaba vastasi: — Jumalan miekka on hunnien, veliseni, ei minun, eikä sinun.
— Otanpa sen väkisin, jos hän ei anna hyvällä — virkkoi Aladár.
Hunnit jakautuivat kahteen osaan; toiset pitivät Csaban, toiset Aladárin puolta. Gootit ja muutkin voitetut kansat nousivat hunneja vastaan, mutta viekas Detre neuvoi heitä, että toiset liittyisivät Csabaan, toiset Aladáriin, ja sotajoukkojen yhteentörmätessä pitäisi heidän säästämän toisiansa ja tappaman ainoastaan hunneja.
Eipä kavala Detre tyytynyt vielä tähänkään. Kolme päivää oli jo kauheaa taistelua kestänyt, ja purot paisuivat hunnien verestä. Silloin hän lähetti erään luotettavan miehensä, vanhan harmaahapsisen ennustajan muodossa, Csaban luokse. Tämä neuvoi Csabaa: — Jos tahdot olla hunnien kuningas, niin ota esille Jumalan miekka, sillä ilman sitä et voita Aladária. —
Csaba ei oikein tiennyt, uskoakko vai eikö näitä sanoja, mutta kotvasen mietittyään hän käski avata kolminkertaisen lukon, ja otti esille Jumalan miekan. Turhaan vanhukset häntä varoittivat; — Elä koske Jumalan miekkaan, kuninkaanpoika Csaba! Jumala on vain niinkauan kanssamme, kuin miekka säästyy veljenvereltä. — Csaba ei totellut vanhuksia. Hän keräsi joukkonsa jäännökset, ja miekkaa kädessään välkyttäen hän läksi hirvittävän suurta vihollisjoukkoa vastaan. Jo kaukaa hän huusi Aladárille: — Tässä on Jumalan miekka, veli! — Mutta miten kävi! Veljet törmäsivät yhteen niin, että taivas ja maa tärisi. Kipinöitä sinkoili ja liekkejä nousi Jumalan miekasta niin, että monet tuhannet kadottivat näkönsä. Ja kuolleena kaatui harmaan oriinsa selästä Aladár sekä moni muu hunnilaisurho hänen rinnallaan. Mutta kuulkaapas nyt! — Jumalan miekka sammui äkkiä, siitä ei lähtenytkään löpinöitä eikä liekkejä enää! Siihen räiskähti Aladárin verta, ja siitä verestä sammuivat kipinät ja liekit. Turhaan löi Csaba sillä oikeaan ja vasempaan, miekka ei haavoittanut enää ketään.
Jos hänellä ei olisi ollut omaa miekkaansa mukana, olisivat viholliset tappaneet hänetkin.
— Jumala on rangaissut minua — huokasi surullisena Csaba. Jo tuli tuho hunnien jalolle kansalle, jo tuli. Maailman voittaneesta sankari joukosta ei ollut jälellä enään kuin viisituhatta miestä. Muut — noin kymmenentuhatta — makasivat verissään ja haavoissaan.
Tuska kouristi sydäntä kun ajatteli, että nuo haavoittuneet sankarit olivat kaikki kuoleman omia. Jos edes nämä voisivat jäädä eloon! Jos hän nämä saisi parannetuiksi! Silloin hän ehkä vielä voisikin pelastaa tämän maan hunneille! Ja katso! Hänen tätä ajatellessaan avautui taivas, ja Turul, tarulintu, valkea vaakalintu, ilmestyi kirkkaassa taivaallisessa valossa hunni-urhojen yläpuolelle. Se laskeutui yhä alemmas ja puhkesi puhumaan: