Kauheasti suuttui Arpád tästä. Hänen säilänsä säihkyi, kun hän sitä vimmoissaan pyöritteli.
— Kuulettekos! Hän kutsuu minua ja minun kansaani orjuuteen. Lähdetään! —
Hän käski heti puhaltaa sotatorveen. Kaikki, jotka kelpasivat aseiden käyttöön, olivat pian jalkeilla. Kusidin lähetti Arpád edeltäpäin. Sanoi hänelle:
— Valikoi orheistani valkoinen. Pane sille kultaiset suitset ja päähän timanteilla koristetut päitset. Mene edeltäpäin ja vie ratsu Svatoplukille. Sano hänelle: Sinun herrasi Arpád lähettää nämä sinulle. Lähettää ne siksi, että olisi, millä karkaisit pois tästä Attilan maasta. —
Kusid meni siis edeltäpäin ja talutti valkoisen ratsun Svatoplukin eteen. Sanoipa hän suoraan, pelkäämättä mitä Arpád oli käskenyt.
— Mitäs sinä puhut? Sanoppas vielä kerran kuinka se oli! —
Ja Svatopluk remahti sellaiseen nauruun, että nauru kajahti maan allakin.
— Kyllä minä, vaikka sata kertaa — sanoi Kusid. — Jos elämäsi on sinulle rakas, näin nouse ratsun selkään, Svatopluk, sillä sen sanon, että miekan kärkeen muuten pääsi joutuu. —
Svatopluk lakkasi jo nauramasta. Viha ja suuttumus väänsivät hänen kasvonsa.
— No sano siis herrallesi, että minä en istu hänen ratsunsa selkään. Nuijalla käsken lyödä hänen koninsa kuoliaaksi, kultaisen satulan viskaan Tonavaan, timanttiset päitset heitän heinikkoon. Ymmärsitkös? —