— Ymmärsin, Svatopluk. Tapa sinä vain ratsu, koiramme syövät sen lihan. Heitä satula Tonavaan: meidän kalastajamme löytävät sen sieltä. Saatathan sinä heittää päitsetkin heinikkoon, meidän niittomiehemme ne kyllä sieltä korjaavat. Ymmärsitkös? —
Paikalla toitotutti torvea Svatopluk, ja kun Arpád saapui Tonavan rannalle, odotti hän siellä jo niin suuren joukon kera, että taivas musteni sen varjosta. Ei magyareja ollut puoltakaan sen vertaa, mutta yksi riitti kolmea vastaan — tahi ehkäpä kymmentäkin. Ensimäisenä hyökkäsi Arpád, ja seitsemän heimon etunenässä niiden seitsemän päämiestä. Svatoplukin joukko kaatui niinkuin viljaa leikatessa. Tonavan vesi paisui ja nousi yli äyräittensä, — niin paljon verta siihen vuoti. Svatoplukin joukko pakeni, minkä kerkesi. Pakeni Svatopluk itsekin, hyppäsi hän Tonavaankin ratsuineen, mutta ei päässyt tulvivan joen yli: samainen Tonava, johonka hän Arpádin satulan heitti, tuli hänenkin haudakseen.
Lehelin torvi.
Vieläkin säilyttävät Jaszberényissä [kaupunki Unkarissa (lausutaan: Jaasbäreenj)] unkarilaiset erästä valkoista luutorvea. Sanotaan, että tämä oli ollut Lehel päällikön torvi. Olipa se sitten ollut hänen tai ei: Lehelin ja hänen torvensa muisto elää ja säilyy niin kauan kuin unkarilaisia elää maan päällä.
* * * * *
Arpád hankki magyareille takaisin Attilan maan. Svatoplukilta hän otti Tonavan ja Tiszan välisen maanalan eikä levännyt, ennenkuin magyarit olivat herroina siinä maassa, jonka nimi on Unkari. Kaksikymmentä päivää ja kaksikymmentä yötä kestivät suuret ilojuhlat uuden kotimaan kunniaksi. Vuoret, laaksot, metsät ja pustat raikuivat magyarien voittolauluista, pillien ja kanteleiden soitosta. He sytyttivät rovioita kukkuloille ja tasangoille, ja tulien liekit nousivat taivaisiin asti viestinä Csaballe: nyt on täytetty sydämesi toivomus, magyarit ovat hankkineet takaisin isäsi perinnön. Roihuavien tulien liekit ja savu tuntui naapurimaissakin, jotta naapurit tietäisivät: magyarit ovat saapuneet.
Sitä saivat tuta naapurikansat muutenkin Arpádin kuoleman jälkeen. Sillä magyarilaiselle urhoudelle oli oma maa liian ahdas, se pyrkii yli rajojen. Kauhu valtasi naapurikansat: hävitys seurasi kaikkialla magyarien jälkiä. Mutta heikkenivät, vähenivät magyaritkin, magyarien jumala jo kyllästyi vierailla mailla seikkailemiseen. Hän lähetti Vastaonnen heidän keskuuteensa, että se saattaisi heidät järkiinsä ja ajaisi heidät takaisin Arpádin maahan.
Saksan maalla Augsburgin luona magyarit kärsivät kauhean tappion. Hirvittävästä sodasta palasi ainoastaan seitsemän magyaria takaisin Unkarin maahan, nekin typistetyin korvin ja nenin. Eikä heitä ottanut kukaan telttaansa. Surusankareiksi pilkattiin heitä ja moitittiin, etteivät kuolleet sotatantereella niinkuin kaikki muutkin. Sillä ne muut olivat kaikki kuolleet tahi joutuneet vankeuteen. Vankeuteen joutuivat myöskin molemmat päälliköt Lehel ja Bulcsu [lausutaan: Bultshu]. Vangiksi joutuivat, sensijaan että olisivat kaatuneet sodassa, vaikka he kyllä hakivat kuolemaa. Häpeän ja suuttumuksen puna paloi Lehelin ja Bulcsun kasvoilla, kun heidät vietiin Saksan keisarin eteen tuomiotaan kuulemaan.
Siellä telttansa edustalla istui keisari päämiestensä ympäröimänä. Hän rypisti kulmakarvojaan, katseli kauan sanatonna molempia päälliköitä. Sitten hän ärjäsi heille kuin millekin pahantekijöille:
— Tekö olette magyarien päälliköt? —