Sisämaasta saapuu lappalaisia kesäajoiksi ikivanhan oikeutensa nojalla harjoittamaan lohenkalastusta jokiloissa. Mutta he pysähtyvät tavallisesti jonkun matkan päähän merenrannasta, ja siellä näkee pieniä asumuskihermiä tai jonkun yksinäisen väsähtäneen kodan ryömivän aukealla hiekkarannalla.
Purjehdusmatkamme pitkin Muurmannin rannikkoa oli aina sovitettava myötäisen merivirran mukaan, mikä taas riippuu nousu- ja pakovedestä. Ei se muuten tarjonnut juuri mitään vaihtelua, niin yksitoikkoista oli se alusta loppuun. Päivät seurasivat toisiaan tai oikeastaan tunnit, sillä ajanjakoa oli usein vaikea seurata, ja vain harvoja muistoja jäi mieleen, mutta muistiinpano-kirjat täyttyivät yksi toisensa perästä. Maisemat vaihtuivat, mutta aina olivat ne samanlaisia ja kaikissa puhui yksinäisyyden tunne niin valtavaa kieltään.
Varsinon kylässä heinäkuun puolivaiheilla päättyi Muurmanninmatkamme, ja siellä erosin minä kaipauksella tovereistani, joiden kanssa oli tuulet ja tyynet nähty. He jatkoivat tutkimuksiaan itäänpäin, minun oli siirryttävä Arkangelin kautta Vienan meren pohjoisrannikolle, ja venemiehemme kääntyivät purjehtimaan takaisin Kuolanvuonoon.
Molemmin puolin napapiiriä.
Puoli kesää olin viettänyt napapiirin yläpuolella ja nähnyt vain kaljua kalliorantaa, jota ei mikään saaristo suojannut, sekä synkkää merta, joka ei juuri milloinkaan ollut levossa, vaan tavallisesti joko maininkeina tai lakkapäinä laineina vyöryili.
Nyt olin jättävä nämät seudut, ja odotin vain laivan tuloa. Odotin koko kesäisen yön ja sain vielä kerran nähdä Jäämeren luonnon kesäyön auringon valossa.
Täyskultaisena kellui päivän ja yön ruhtinas pohjoisella taivaalla, toisinaan peittyen pilviin, ja muodostaen keskustan mahtavalle sädeglorialle, joka viuhkoili joka puolelle. Mutta alaspäin heitti se koko valovoimansa merenpinnalle, mikä välähteli ihan kuni tulessa. Ja täältä heijastui vuorien huipuille pronssivärinen hohde, riittipä vielä niiden rinteillekin heikkovarjoinen valaistus.
Puoliyö oli pian ohitse, taivas kävi sumeaan pilveen ja meri harmajaan aaltoiluun. Poissa oli tuo kaunis kultaus, ja kolkko vuoriranta oli taas entisen kaltainen. Ja päiväkauden sitä vielä laivalta katseltua katosivat sen piirteet taivaanranteen taakse. — — —
Olin nukkunut yön, ja kun herättyäni katsahdin ulos laivanikkunasta näin vihreätä nurmea ja puita. Syöksähdin kummissani kannelle, ja aivan oikein: me kuljimme leveässä virrassa, jonka molemmin puolin oli laajoja niittyjä, ja jonka rantoja reunusti kaunis koivikko. Kaikki oli vihantaa, hymyilevää, lämmintä. Lintujen liverrystä, lehmiä laitumella, niittomiehiä nurmella, tätä en ennakolta osannut odottaakaan. Eikä missään harmaita, alastomia, kuolleita kallioita, eikä aaltoista valtamerta. Olin päässyt äkkipäätä Jäämereltä Vienaan, syksystä keskelle kesää, ja se täytti mielen selittämättömällä sulotunnelmalla.
Lähenimme Arkangelin esikaupunkia, ja jo tulee höyrysahoja näkyviin toinen toisensa perästä, suuria ja komeita, kaikkiaan ehkä kymmenkunta. Ja laivoja on melkein kylki kyljetysten, skandinaavilaisia, englantilaisia ja ranskalaisia, kaikki puutavaran haussa, mikä jo lähtövalmiina, mikä kiireesti lastaten, mikä vasta saapuneena. Arkangeli onkin paljon suurempi puutavarain vientipaikka kuin mikään meidän kaupungeistamme, ja sen tervahovi, joka tässä on kuvattuna, lienee suurin maailmassa.