Kaupungilla on hyvä satama, mutta kun se suuremman osan vuotta on jäässä ja muita kulkuneuvoja ei ole ollut olemassa,. kun lisäksi elinkeinot pohjois-Venäjällä ovat kehittymättömiä ja vilja kallista, on Arkangelin kauppa viimeaikoina mennyt alaspäin. Tätä auttaakseen ja samalla koko pohjois-Venäjää uudestaan synnyttääkseen on Venäjän hallitus ryhtynyt moneen suurensuuntaiseen toimenpiteeseen.
Niinpä on Vologdan—Arkangelin rautatie viime vuoden kuluessa valmistunut ja liikenteelle avattu. Mitä vastuksia on ollut sitä rakennettaessa, ja minkälaisten tundrain ja nevain lävitse se kulkee, siitä antanee tässä oleva kuva jonkinlaisen käsityksen. — Vuodesta 1896 on ollut tekeillä toinenkin rautatie, nim. Permistä Vjatkaan ja Kotlasiin (Suhonan ja Vytegran yhtymäkohdalle). Tämä tulee yhdistämään Kaarnan, Volgan ja Vienan vesistöt toisiinsa, ja sillä on epäilemättä oleva suuri merkitys ei ainoastaan pohjois- vaan myös itä-Venäjän ja länsi-Siperian kehitykselle.
Ja säännöllisen höyrylaivaliikkeen aikaansaamiseksi Vienanmerellä, Jäämerellä ja vieläpä Petshoralla on hallitus myöntänyt tuntuvia apurahoja Arkangeli—Muurmannin höyrylaivaosakeyhtiölle. Kun mainittu yhtiö täten oli tilaisuudessa pari vuotta sitte hankkimaan kuusi suurta ja komeata höyrylaivaa Englannista, on nykyään jokaikinen suurempi kylä Vienanmeren ja Muurmannin rannikolla kesäaikana säännöllisessä liikeyhteydessä muun maailman kanssa kerran viikossa.
Kun vielä lisätään sähkölangan laittaminen Muurmannin rannikolle, Norjaan ja Petshoran äärille asti, sekä muistetaan Katariinan sataman perustaminen, niin huomataan etteivät Pohjan peräläiset ole jääneet aivan osattomiksi hallituksen huolenpidosta.
Mutta jopa näkyy varsinainen ylienkelin (s.o. Arkangelin) kaupunki! Ensinnä siintävät silmiimme useiden kirkkojen kullatut kupoolit ja valkeavälkkeiset muurit, sitte suuremmat rakennukset — m.m. valtavan laaja tullitalo — ja viheriät puistot sekä vihdoin sadat purjealukset rannan äärellä ja lopuksi laiturit. Saavumme uudenaikaiseen, melkeinpä länsieurooppalaiseen kaupunkiin, jonka vilkkaus ja komeus on niin häikäisevänä vastakohtana sille heikkoudelle, jonka piirissä vielä päivä sitten liikuimme. Siellä oli lisäksi seuranamme luonnonkannalla elelevät lappalaiset, täällä on taas vastassa hieno maailma, josta ensinnä muistuttivat heleän väriset päivänvarjot, hatut ja hansikkaat!
Arkangelin asukasluku lähenee kahtakymmentä tuhatta, ja siitä on suuri osa ulkomaalaisia. Sen vuoksi kaupungilla on länsimainen leimansa, ja vasta sen laiteilla astuu venäläisyys esille, josta myös muistuttavat rannalla olevat basaarit, "rynok" eli kauppakojuilla varustettu tori ja "traktiirit" eli anniskelut, vaikkakin näiden kylttejä kultaa epävenäläinen kirjoitus "Ystävysten tapaaminen", "Kultainen leijona" j.n.e. Juopuneita tapaa niillä tienoin runsaasti — ainakin yksi ilmiö, joka on yhteinen napapiirin kummallakin puolella, niin Lapin kuin etelänkin asukkailla.
Vienan rannoilla.
Vienan meri, hyisen Jäämeren lahti, on suureksi osaksi tämän luontoinen. Kuitenkin on meren raivo täällä lauhtunut, tuulen leyhkä lämminnyt ja rannikkojen kolkkous kadonnut. Viheriä kasvillisuus verhoaa kauttaaltaan Vienan rantoja, jos kohtakin kuusi kääntää oksansa mantereelle päin ja mänty karttelee kallistuen tuulen voimaa. Mutta lahtien perukoissa ottaa luonto hymyilevän muodon, rannikot aukeavat vihanniksi vainioiksi ja leppeänä notkistaa siellä riippakoivu lehviään veden kalvoon.
Tämmöinen on luonto esim. Vienanjoen suulla, jossa Arkangelin kaupunki sijaitsee laajalla suistomuodostumalla. Olin kuvitellut Arkangelia mitättömäksi puukyläksi keskellä alastonta tundraseutua, mutta edellisestä selvenee, miten suuri oli kummastukseni saapuessani kaupunkiin, joka oli yhtä kodikas ja komea, kuin sen asema mainitun joen varrella ja reheväin ruohoaavikoiden äärellä oli viehättävä.
Olin päiväkauden oleskellut kaupungissa, nähnyt sen merkillisyydet ja väsähtäneenä istuin iltasella huoneessani avoimen akkunan ääressä. Annoin katseeni liidellä Vienan vienoilla laineilla, seurata milloin soutuvenettä, milloin purjetta kunnes ne katosivat näkyvistä. Aurinko alkoi vähitellen vaipua, ja ihana iltarusko seurasi sen jälissä. En ollut nähnyt Jäämeren rannoilla viipyessäni pariin kuukauteen auringonlaskua, siellä kun koko kesäkauden paistaa lakkaamatta, ja sanomattoman suloiselta tuntui sen vuoksi tämä luonnon ilmiö. Tuskin maltoin silmiäni irrottaa noista kultapilvistä, jotka reunustivat lännessä Vienan varsia, Perman avaroita aavikoita. Mielikuvitus johti minut tuhat vuotta taaksepäin aikaan, jolloin sama aurinko laskiessaan kultaili kukoistavan Perman vallan asuinsijoja, sen pyhää kalmistoa rikkaine jumalankuvineen, ja mieleeni muistuivat Karlin ja Thorer Hundin ryöstöretket, syttyvät riitaisuudet Novgorodin kanssa j.n.e.