Samassa, havahduin unelmistani, sillä tuuli kantoi korviini venäläisen kansanlaulun sävelet:
"Äiti, äiti, älä soimaa, että häntä lemmin näin, eihän ole mulla voimaa irti päästä lemmestäin, enkä tiedä, miten lienee tunkenut se rintahain. Mihin se mun viimein vienee, sit' en tiedä, lemmin vain."
Tähän taukosi kaunis laulu, joka oli kuulunut ylempänä olevasta kerroksesta, ja kun hetkisen päästä puutarhaan ilmautui punaposkinen ja suloinen talontytär, Marfa Adamova, arvasin, että se oli ollut hän, joka äsken tunteitaan vuodatteli. Mutta iloiset liikkeet ja myhäilevät huulet näyttivät lemmentuskain väleen väistyneen.
Pitkä ei ollut pysähdykseni kaupungissa, sillä ensi laivalla oli minun jatkettava matkaani takaisin Lapin raukoille rajoille, tällä kerralla Vienanmeren luoteisiin seutuihin.
Matkalla sain poiketa m.m. Solovjetskoin kuuluisaan luostariin, joka sijaitsee samannimisellä saarella Vienan meren länsiosassa ja johtaa päiviään 1400-luvun alulta, jolloin kahden valamolaisen munkin sanotaan se perustaneen. Näiden miesten pyhitetyt jäännökset lepäävät luostarin tuomiokirkossa ja vetävät joka kesä tuhansia pyhiinvaeltajia Solovjetskoihin kaikilta Karjalan, Lapin ja Vienan ääriltä. Käydessäni kirkossa oli siellä mitä monilukuisin rukoilijajoukko, joka kilvalla kiiruhti ostamaan siunattuja vahakynttilöitä sytyttääkseen niitä pyhimysten alttarille. Ja ikäänkuin palkkioksi sai jokainen vuoronsa perään suudella pyhimysten kuvaa ja tulla suitsutetuksi pyhällä savulla, joka täytti kirkon korkean kupuholvin. Tuntui niin keskiaikaiselta, taiantapaiselta tämä katoolisen pyhän toimituksen muodossa harjoitettu anekauppa, mutta peräti mieltä ylentävää oli tuo uskonnollinen hartaus, joka valtasi pyhiinvaeltajajoukon.
Valamoon verrattuna jää Solovjetskoin luostari paljo jälelle sekä maineeseen että ainakin hienouteen nähden. Eikä ihme, sillä edellinenhän sijaitsee melkein Pietarin porteilla, toinen kaukaisen Vienan meren keskellä. Mutta kirkon ja sivistyksen historiassa on Solovjetskoilla kyllä arvokas sijansa venäläisen pohjolan käännytyksessä, ja ettei sen työ ole tapahtunut ilman sitkeätä vastustusta, ilman taistoa ja tappeluita, siitä todistavat luostarin jykevät harmaakiviset suojamuurit.
Kannanlahdessa, Vienan meren luoteisimmassa vuonossa oli ensimmäinen pidempi pysähdys tapahtuva matkallani. Tämä seutu on epäilemättä Vienanmeren kaunein. Nouse vain kylän itäpuolelle kohoavalle 300 metriä korkealle Ristivaaralle, niin näet mitä ihanimman taulun, jonka keskustana on parikymmentä virstaa pitkä Kannanlahti satoine saarineen ja luotoineen, mitkä näyttävät siellä alhaalla pelästyksissään hajauneelta lintuparvelta. Ja itse kylä kolmen kirkkonsa ympärillä näyttää niin pieneltä, niin somalta kauniin vihantain "peltojensa" keskellä [Niin nimittävät asukkaat ylpeydellä nurmitilkkujaan, sillä mitään peltoa ei heillä ole, eikä mikään viljalaji menesty täällä. Ainoat elinkeinot ovat kalastus ja vähässä määrässä harjoitettu karjanhoito.], vuolaan Nivajoen kummallakin rannalla. Joka puolella ympärillä kohoaa taas tuntureita toinen toistensa takana, kaikki jykeväharteisia jättiläisiä, joista äärimmäiset häämöttävät sinervässä autereessa.
Taikka käyös tuonne lahdelle soutamaan, kun sää on tyyni, niin näköpiirisi on tosin saarrettu, mutta sitä kauniimmilta näyttävät nuo terävähampaiset kuusikkosaaret ja rantoja vartioivat silopiirteiset tunturit, jotka heittävät tumman varjonsa syvälle juurellaan päilyvään vuonon veteen. Iäti unohtumaton ja rauhaisa on tämä kuvaelma, mutta miksikä? Siksi, ettei sitä paina liika suuremmoisuus, ei hento vienous, se ei ole jylhä eikä hymyilevä, toisin sanoen, siksi että täällä tuntuu pohja ja etelä, tunturi-Lappi ja saaristoluonto ojentavan kättä toisilleen, syleilevän ja sulautuvan toisiinsa.
Vienan meren koko pohjois- ja länsirannikolla ovat asukkaat "pommerilaisia", s.o. venäläisiä ranta-asukkaita, mutta heti vähän matkan päässä sisämaahan päin on väestö puhtaasti lappalaista tai karjalaista. Pommerilaiset ovat vanhaa, puhtaasti venäläistä siirtokuntaa, kuten todistaa m.m. niiden fyysillinen yleisluonne: vaalea veri, siniset silmät, melkoinen pituus, hyvä parrankasvu sekä useat perityt muistotarinat. Muutamissa kylissä pohjoisrannalla, esim. Kusrjekaassa tuli väkisinkin ajatelleeksi venäläistyneitä lappalaisia nähdessään lyhyttä, leveänaamaista ja hidasliikkeistä väkeä. Lappalaiset talvipukineet, peskit y.m.s. vaatekappaleet pommerilaisilla näyttäisivät viittaavan samaan, mutta rakennusten puhdaspiirteinen venäläisyys taas puhuu vastakkaista kieltä.
Niemellä, jolla Jumalanäidinkirkko Kannanlahdessa sijaitsee, näytettiin minulle noin kuutiometrin suuruista kiveä, jonka sileän päällipinnan reunaan oli hakattu useita korttelin pituisia koroja. Kiveen liittyi taru, jonka mukaan paikalla on ennen ollut luostari, ja kun viholliset hävittivät tämän, kätkivät muka munkit rahansa kiven alle, piirtäen siihen yhtä monta koroa kuin rahoja oli tuhatluvuin.