Oli juhannuksen aika meidän oleskellessamme Kalasaarella. Ilmat, jotka koko kesäkuun ajan olivat kylmiä, sateisia ja tuulisia, yltyivät tällöin vihaisimmilleen. Koleimmat muistot matkalta liittyvätkin sen vuoksi Kalasaareen.
Niinpä jouduimme viettämään juhannusyön tundralla rankkasateessa ja vilussa, mutta vielä tukalammaksi oli tulla eräs toinen vaellus pari päivää myöhemmin.
Me olimme ehtineet saaren kaakkoiseen kulmaan, ja siellä erosi näiden rivien kirjoittaja muusta matkueesta, tehdäkseen pidemmän kiertomatkan saarella. Lähdin liikkeelle kymmenen korvissa iltasella, kahden muun retkikunnan jäsenen lähtiessä toiselle taholle tutkimuksilleen. Aijoin lähinnä Tsypnavolokin kylään, jonne oli autiota taivalta kolmisenkymmentä virstaa. Ilkeä sade ja vihainen vastatuuli pakoittivat minun kuitenkin pian kääntymään takaisin. Mutta sillä välin oli tuuli kiihtynyt sellaiseksi myrskyksi, että pikkuruuhella oli mahdoton päästä lahdelle ankkuroineelle purrellemme. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin lähteä uudestaan aikomalleni taipaleelle.
Sade oli hiukan tauonnut, mutta vähän matkaa käytyäni alkoi se jälleen ja kesti kaiken yötä ja aamua. Myrsky ei aluksi tuntunut niinkään vaaralliselta. Vasta kun ehdin tundralakeuksille, sain havaita, että oli ihan täysi työ ponnistella tuulenpainoa vastaan. Vallankin kysyi ylösmäkeä kiipeäminen ankarinta voimain koetusta. Tuiskuna tullut sade pieksi sen lisäksi kädet ja kasvot pöhötyksiin sekä kasteli pian likomäräksi.
En ollut vielä puolimatkassakaan, kun jo aloin tuntea uupuvani. Etsin kallion rotkoja levätäkseni ja suojaa saadakseni, mutta vilu ja nukahtamisen pelko saattoivat minun kiireen kautta hypähtämään taas liikkeelle.
Taival ei vain tuntunut kuluvan. Alakuloisena, raukeana, märkänä ja viluisena laahustelin eteenpäin poikki notkojen, yli tunturien — — —. Olin jo vähällä menettää kaiken luottamuksen perille pääsööni, kun yht'äkkiä sain aatoksen, joka antoi uutta vahviketta. Kahden kolmanneksen matkan vaiheille oli nim. karttaan merkitty muuan kylä, ja vaikka minulle oli kerrottu sen olevan aution, en sitä nyt saattanut uskoa, vaan toivossa päästä ihmisiin tein jonkun virstan poikkeuksen sivulle päin.
Astuskelin jonkun matkaa, kapuilin kallioita, kahlailin puroja ja sain kylän näkyviin. Jo voin erottaa rakennuksiakin, mutta ne olivat surullisia asumusrivejä, luhistuneine kattoineen ja ammottavine ikkunanaukkoineen. Edempänä näkyi suurellainen tehdaslaitos ja asuinrakennus, suuntasin kulkuni sinne, mutta ne olivat molemmat — lukittuina ja kylmillään. Tämä oli epätoivon ja toivon tuottama haikea pettymys ja kahta suurempi mielenmasennus. Tutkistelin kuitenkin ulkohuoneitakin, ja satuin lopuksi saunaan. Uunissa oli lämmin hiillos, ja aijoin nyt valmistaa hyvän pesävalkean itselleni. Mutta akkunalaudat, ainoat, mitä voi irti saada, olivat vallan märkiä, virikkeitä ei löytynyt mistään ja tulitikutkaan eivät ottaneet syttyäkseen. Puuhatessani huomasin eräässä loukossa pari tyhjää konservilaatikkoa, ihan samanlaisia kuin itselläni! Matkatoverini olivatkin siis joutuneet tänne päin, lämmitelleet ja ruokailleet täällä, ja arvelin heidän nyt suunnanneen matkansa samaan kylään, johon minäkin aijoin. Toivo päästä heidän lämpimilleen kiihotti minua, ja sateesta huolimatta, joka kävi rankkaa rankemmaksi, sekä väsymykseni voittaen joudutin matkaani.
Pääsin jo kylän alle, mutta siinä oli taas leveä virta vastassa. Astuin vähän matkaa ylöspäin ja hain karipaikkoja, päästäkseni kahlaamasta virran yli, mutta turhaan. Ei auttanut muu kuin loiskis viluun veteen, ja pian pääsin lämpimän lieden ääreen — koko yötisen vaelluksen jälkeen. Tovereitani en tavannut, sillä, kuten jälkeenpäin kuulin, he olivat palanneet saman tien takaisin. Heidän tilansa oli ollut miltei vielä tukalampi, ja saavuttuaan takaisin rannalle, eivät he myrskyltä voineet päästä purrelle ennenkuin 20-tuntisen odotuksen jälkeen, pitäen sillä välin juoksemalla lämpiminä sateesta ja vilusta kohmettuneita jäseniään.
Tsypnavolokissa viivyin pari kolme päivää, nauttien mitä paraimpia päiviä ja suurinta vierasvaraisuutta norjalaisen majakanhoitajan Martinin perheessä. Olihan minulla kuitenkin täälläkin muuan seikkailu, joka olisi saattanut käydä kylläkin vaaralliseksi. Heti toisena päivänä saapumisestani läksin nimittäin isäntäni kanssa eräälle pitkälle kallioniemekkeelle meren jatkuvaa raivoa katselemaan. Niemeke oli ehkä toistakymmentä metriä korkea ja ihan sen tasalle nostivat tyrskyt harjojaan, jonkin verran roiskien korkeammallekin. Olimme jo poismenossa, kun rantaa läheni oikea jättiläisvyöry, korkea kuin vuori, viheriä ja vihainen. "Se käy ylitsemme — — — ei käy — — — käy sittenkin", huudahti majakanhoitaja, ja samalla näin hänen kätkeytyvän suuren kiven suojaan. Minä en enää ehtinyt muuta kuin kääntää selkäni, ja kumartua noja-asentoon molemmat kädet polvia vastassa. Aivan samassa silmänräpäyksessä syöksähti tyrsky päälleni — ihan keskelle selkää niin kuin ammeesta kaataen. Oli onneni, että aalto oli kiertynyt viistoon, joten pahin ryöppy ei joutunut meidän kohdallemme, sillä silloin olisi ehkä pahemminkin käynyt kuin nyt, jolloin pääsin pälkähästä kylmällä 6°:lla kylvyllä. — Tämän tapaisia vaiheita ja muita vaivannäköjä sattui matkalla useinkin. Koettuina olivat ne kyllä tukalia, mutta muisteltuina hauskoja.
Kalasaarelta siirryin minä laivalla Muurmannin rannikolle, jossa taasen yhdyin toisiin matkalaisiin Gavrilovan kylässä. Tämä on yksi noita kalastuspaikkoja, joita sijaitsee siellä täällä jokien suilla tuolla aukealla, epäkodikkaalla ja Jäämeren myrskyille alttiilla rannalla, ahtautuneina synkkäin, haaveellisesti pirstautuneiden rantakallioiden lomiin. Talvisin asuu niissä vain harvalukuisia venäläisiä siirtolaisia, mutta varsinaisen kalastuskauden kestäessä (Maariasta Perttuliin) on väestö monin verroin lukuisampi, sillä silloin saapuu pohjois-Venäjältä tuhansittain ihmisiä kalastamaan turskaa ja saidaa (erästä turskalajia). Vilkas on se näky, minkä tällainen kalastuskylä tarjoaa. Ihmisiä vilisee kaikkialla ja satamassa värjyy mastoja monimääriä. Ja kun myötäinen nousee, silloin näet pyyntiveneitä kymmenittäin suuntaavan kulkuansa pohjoiseen. On kerrassaan kaunis näky nähdä näiden purjehtijain pitkässä jonossa häviävän taivaan rantaa kohti.