Kalasaari, osa siitä alueesta, joka aikoinaan luvattiin Suomelle korvaukseksi Rajajoen kivääritehdasta varten luovutetusta maakappaleesta, ja väestöltään melkein suomalainen saari, on luonteeltaan tasaista tundraseutua. Sisäosa on kivierämaata soineen ja jänkineen, joissa niukalta viihtyy kasvillisuutta, mutta sitä viljemmältä pesii merilintuja. Vain syksyin harhailee täällä lappi tai uudisasukas villiytyneitä porojaan etsien, muuten on se maailmalle tuntematon maa. Rannikko taas on paikoin hyvinkin laajalta aukeata ruohotannerta, ja täällä näkee kulkija satalukuisina lainehtivia porolaumoja, jotka kesän tultua itsestään rientävät vilkkaaseen meri-ilmaan sääskiä paetakseen.
Seuraavalla sivulla oleva kuvamme esittää rannikkomaisemaa Kervanon kylän läheltä. Eikö se tunnu autiolta ja surumieliseltä? Tuo eloisa ja viehättävä vesiputous sen keskellä näyttää joutuneen vieraaseen ympäristöön.
Autio ja kolkko on luonto Muurmanninkin rannalla, kuten sivulla 20 oleva, professori Ramsayn valokuvan mukaan tehty kuva niin oivallisesti osottaa, mutta kumminkin eroaa tämä maisema peräti edellä mainitusta. Syynä siihen on erilainen vuoriperä, joka viimemainitulla seudulla on kaikkein vanhinta alkuvuorta (graniittia ja gneissiä eli samaa kuin meilläkin), mutta Kalasaarella muodostuu paljon myöhäisemmistä liuskevuorilajeista (syntyneet veteen laskeuneista miljoonista hietamuruista, jotka ovat tiivistyneet vuoriksi ja kohonneet kuiville). Oltuaan alkuaan varmaankin villiä tunturia, on Kalasaari jääajalla höyläytynyt sileäksi tasangoksi, kun sen sijaan laadultaan kovempi alkuvuori mannermaalla on paremmin kyennyt vastustamaan jääjoukkojen kulutusta ja jäänyt muodoltaan koluiseksi ja pyöristyneeksi.
Mutta ei ainoastaan jää vaan myös meren aallot ovat olleet osallisena maan tasotustyössä, ja viimemainittujen toiminnasta tavataan jälkiä Kalasaarella runsaasti. Ijänaikuisia rantatöyräitä esiintyy aina 100 metriä ylempänä merenpintaa, ja kauniin aaltomaisissa sarjoissa ulottuu näitä usein nyky rantaan asti. Ne ovat syntyneet siten, että maa on muinoin ollut niin paljon syvemmälle vajonneena ja sen jälkeen kohonnut ylös Ahtolan aalloista.
Muuan huvittava seikka, joka myös saa selityksensä viimemainitusta asianhaarasta on hohkakiven löytyminen ylhäältä meren pinnasta sekä Kalasaarella että Muurmannin rannikolla kuin myös Inarin järven tienoilla ja Ruijassa. Hohka- eli pimsikiveä, joka on äkisti jäähtynyttä tulivuoren laavaa, ei nimittäin esiydy lähimaillakaan, vaan on se viitatun "vedenpaisumuksen" aikana uiskennellut tänne merivirtain muassa. Se on tullut joko Islannista tai mahdollisesti on se tehnyt vielä pidemmän purjehduksen länsi-Indiasta taikka napameren poikki Amerikan länsirannalta asti.
Ilmasto täällä ylhäällä on tylyä, ja talvi tuima. Tosin ulottaa Golfvirta tännekin lämmintään, ja sen ihmeellisestä vaikutuksesta on kukin niin paljon kuullut ja lukenut, että on varsin taipuvainen sitä uskomaankin. Mutta ettei se täällä enää paljoa mahda, selvenee kaiken puukasvillisuuden puutteesta niin Kalasaarella kuin koko Muurmannin rannikollakin. Metsä on yläpohjolan lapsukaisille yhtä hämärä käsite kuin Egyptin korpi meikäläisille, sillä vain jossakin notkelmassa näyttäikse koivu mutta sekin melkein kuin maahan piiloutuneena pensaana.
Hyyn ja hallan lomassa elävät Kalasaaren asukkaat uhmaillen Jäämeren aaltoja ja taistellen niiden kanssa niukan leipäpalasen takia. Asuntoina on hirsistä salvettuja tupia tai vain turpeista kyhättyjä "gammeja", ja polttoaineena on suoturve, jota kuivatetaan pitkän talven varalle. Useimmiten ovat nämät siirtolaiset kotoisin Kuusamosta, Kemistä ja Rovaniemeltä, mutta noihin reippaisiin pohjalaisiin on Jäämeren ankara luonto syvään lyönyt leimansa. Huoli ja aineellinen murhe kuvastuu ahavan puremilla parrakkailla kasvoilla, mutta poissa pysyvät niiltä ilon väreet, kauvas ovat kaihtineet ylevämmät ilmeet, ja niiden sijaan on astunut raukea tylsyys.
Ei ihmekään, sillä koulun ja kirkon sivistävän vaikutuksen puute on tehnyt asukkaiden olon henkisesti kuolleeksi. Kieli on kyllä suomea, mutta sivistyssanat, kaikkein tavallisimmatkin, ovat lainattuja harvalukuisilta saarella asuvilta norjalaisilta. Lukutaito on niin ja näin, ja sielunhoidosta ei ole juuri puhettakaan. Vain silloin tällöin saapuu tänne pappi tärkeimpiä kirkollisia toimia tekemään. Pitkään aikaan ei siellä ollut kuitenkaan ketään käynyt, joten kaipuu sen johdosta oli suuri. Ensimmäinen kysymys mikä meille joka paikassa tehtiin, koskikin papin tuloa näille maille. Ja kahta alakuloisemmaksi kävi aina kysyjä, kun emme voineet antaa minkäänlaista tietoa siitä.
Täkäläisiä oloja kuvaa elävästi eräs pikku kertomus, jonka matkallani kuulin. Papin viime kerralla käydessä oli nimittäin m.m. vihittävä muuan pari, joka kauan aikaa oli asunut yhdessä, ja samassa tilaisuudessa oli myös kastettava neljä tämän parikunnan lasta. Toimitukset kyllä kävivät muitta mutkitta, mutta kun poistuttiin toimitushuoneesta, sattui yksi lapsista unohtumaan sinne!
Suomalaisia asui Ryssän rannalla, s.o. Kuolan vuonon ja Norjan rajan välisellä alueella, v. 1882 Ervastin mukaan yli 700 henkeä, ja luterilaisia lappalaisia yli 60, joten täällä olisi Suomella oikea lähetysala tarjolla. Ja se olisi mitä kiitollisin työmaa, sillä täällä meitä tarvitaan, täällä meitä kaivataan, enemmän kuin Afrikassa ja — Jaapanissa. Mitä iloa saattaisivatkaan näille kirkkomme eksyneille lampaille edes pienet kirjalahjat, mitä siunausta tuottaisi papin tai koulunopettajan taikka vain katekeetan toiminta heidän keskuudessaan, ja kuinka tärkeä olisi mitättöminkin kirkkorakennus kohottamaan uskonnollista hartautta suomalaisraukoissamme ylhäällä Pohjan perillä.