Porjeguban jätettyäni siirryin minä kylästä kylään venekyydillä, joka on järjestetty venäläisten virkamiesten matkoja varten, ja jonka saannin aivan mitätöntä kyytipalkkaa vastaan teki minulle mahdolliseksi Arkangelin kuvernööriltä saamani kyytipiletti. Tämän näyttäminen teki aina tehokkaan vaikutuksen, ja sitä vielä lisäsi tutustumiseni piirin stanovoihin (nimismieheen), joka ennakolta oli ilmottanut tulostani. Niinpä kuulin, että eräässä kylässä olivat kyytimiehet odottaneet viikkokauden saapumistani uskaltamatta poistua heinänkorjuullekaan, joka juuri par'aikaa tapahtui.

Elokuun 11 p:nä saavuin Kusomenin kylään, johon tutkimusten! piti päättyä. Mainittu kylä, jonka 140 talosta suuri osa vuosi sitten paloi poroksi, sietää tulla mainituksi sen vaaran takia, joka lakkaamatta lupailee sille häviötä. Kylä sijaitsee nimittäin äärettömän suuren lentohietakentän keskellä, ja tämän tuiskuaminen uhkaa vähitellen haudata koko kylän alleen. Syynä hiedan lennäntään on nähtävästi metsän hävitys. Kerrottiinkin lähemmäs sata vuotta sitten olleen halkometsää parin virstan päässä kylästä, kun sitä samoinkuin laidunmaatakaan ei nykyään ole peninkulmaa lähempänä. Muuan 55 vuotias mies kertoi poikana uineensa kylän länsipuolella olevassa järvessä, joka oli noin virstan pituinen ja parin sylen syvyinen. Nyt oli syvänne ihan kuiva, hiukan notkolla vain. Kylän seitsemän vuotta sitte rakennettua kirkkoa ympäröivät ainakin puolentoista sylen korkuiset hietavallit, vaikka kirkon sanottiin alkujaan tehdyn aivan sileälle paikalle. Ja joka vuosi täytyy useita taloja repiä alas ja rakentaa uudelleen ylemmälle paikalle, kun jo ovat joutuneet niin hiedan valtoihin.

Kusomenin kylässä piti minun yhtyä toisiin matkatovereihini, ja niiden kanssa palata Vienanmeren, Äänisen, Syvärin, Laatokan ja Nevan tietä takaisin kotimaahan. He olivat kuitenkin jo lähteneet viikkoa varemmin, ja yksin sain sen vuoksi astua laivaan, jolla pian jätin taakseni Kusomenin tyrskyisän hiekkarannan ja suruiset Turjan tunturit.

Lyhyt luku Venäjän lappalaisista.[1]

Vajanainen ja hämärä on yleensä käsityksemme Lapista ja kenties vielä enempi sen asukkaista. Tiedämme, että Lappi sijaitsee siellä, missä "rurjat palavat", ja että siellä asustaa autioilla tuntureilla ja laajoilla lakeuksilla poroineen kiertelevä kansakunta, jonka elo meidän mielestämme on paljasta ponnistelua, taukoamatonta taistelua kehdosta hautaan asti. Tyly ilmasto, karu luonto ja alituinen muutteleminen tekevät meidän mielestämme elämän työlääksi ja kolkoksi, riistävät siltä kaiken viihtymyksen ja ilonpidon. Eikä meistä näytä ikuisilla kehityslaeilla olevan lappalaisiin nähden mitään merkitystä, vaan oletamme tavallisesti Lapin kansan sitte vuosituhansien pysyneen samalla alkukannalla, jäykistyneen yhtä muuttumattomiin ja yksitoikkoisiin muotoihin kuin se ylhäispohjöinen luonto, joka sitä ympäröi.

Näin ei ole kuitenkaan laita. Jos kysymme lappalaiselta itseltä hänen olojaan, niin saamme kuulla, miten tyytyväinen hän on kohtaloonsa, miten kiintynyt liikkuvaan elintapaansa, miten lämpimästi hän rakastaa maataan, sen villiä tuntureita, synkkiä saloja ja vuolaita virtoja. Lappalainen ei hylkäisi hinnasta mistään näitä elonmaitaan, vaikkeivät ne hänelle tarjoakaan mitään huolettomia päiviä. Eikä ihmekään, sillä kenpä on kerrankin liikkunut tuossa suuremmoisessa luonnossa, nähnyt noita jylhärantaisia tunturijärviä tai uinunut synkkävarjoisen salolammin partailla, hän kyllä älyää, miten mieli voi kiintyä tähän luontoon katkomattomilla kahleilla. Ja voimme olla vakuutettuja, ettei lappalaisen elämä ole vallan vailla suloakaan. Ahdas turvekota on lappalaiselle mieluinen ja kelpo koti, joka suojaa tarpeeksi häntä ja hänen rakastettujaan riehuvilta tuulilta ja lumimyrskyiltä. Järvet ja joet antavat hänelle tarpeeksi kalaa, ja porolaumoistaan saa hän mitä muuta tarvitseekin. Kun lisäksi ulkonaiset olosuhteet ovat suotuisat, niinkuin esim. kesällä, on hänen tyytyväisyytensä rajaton, mielialansa niin hilpeä, huoleton ja kadehdittava kuin se saattaa olla vain lapsilla ja nuorekkailla kansoilla. Tämän kirjoittaja näki eräässä lappalaisjuhlassa Jäämeren rannalla, kuinka huvitettuja kylän naiset olivat pallonlyönnistä, jossa he yksin olivat osanottajina. Paraillaan paistava keskiyönaurinko teki jo ajankin oudoksi, mutta muutenkin tuntui niin kummalta ja samalla kuitenkin hupaiselta nähdä tätä täysikäisten leikkiä, elämän valekuvaa, jossa ihminen luulettelee piilevän sen vakavuutta ja nauttii tästä sen pakkoa tuntematta. Ikäänkuin ei elo Jäämeren rannoilla sisältäisi tarpeeksi vakavuutta, tarpeeksi taistelua!

Mitä tulee lappalaisten elinkeinoihin, eivät ne suinkaan ole ijäti yhtäläiset, aivan samat tänään kuin ajanlaskumme alussa, vaan on niissäkin huomattavissa kehitystä, jos kohta sen kulku täällä on hidasta, sen aikaansaamat edistykset meidän mittapuumme mukaan mitättömiä. Vallankin Venäjän Lapissa ovat ajan vaikuttamat muutokset verrattain valtavia, elintavat melkoisesti mullistuneita.

Kuolan lappalaiset eli skoltit, kuten heitä kreikkalaiskatoolisen uskontonsa takia nimitetään, eivät enää ole vapaasti liikkuvia poropaimenia, he eivät ole todellisia tunturieläjiä, jotka telteissä asuen myötäänsä kuljeskelisivat porolaumainsa keralla laajoilla maa-aloilla. Lappalaisten etevin luonteenominaisuus, taipumus paimentolaiselämään, on heistä melkein kokonaan kadonnut, skoltit ovat tottuneet pois poronhoidosta, asettuneet useimmiten hirsistä salvettuihin tupiin asumaan ja ryhtyneet harjoittamaan kalastusta pääelinkeinonaan. Entinen elintapa on enään jälellä vain kuihtuneessa muodossa, nim. visseinä vuodenaikoina tapahtuvassa muuttelussa kalastussijoilta toisille.

Poroja, joita pidetään vain ajamista varten sekä lihan ja nahan tähden, ei skolttilaisperheellä ole tavallisesti 50-200 enempää, mikä summa riittää tyydyttämään välttämättömät tarpeet kylmimpäin talvikuukausien aikana. Ne käyvät kesän vapaina laitamillaan tai merenrannoilla ja kootaan Mikon päivän tienoissa yhteen. Tällä välin elättää kukin perhe itseänsä kalastuksella joko jokien suilla tai suurien sisäjärvien äärellä, jotka ikivanhoista ajoista ovat jotenkin tarkkaan rajoitettuja kullekin kyläkunnalle, ja missä joka perheellä on oma määrätty alueensa. Pyyntikaloja ovat etupäässä lohi ja kampela meren lähistöllä sekä siikalajit, lohi, harjus ja hauki sisävesistöissä. Kun kesäkalastus tavallisesti elokuussa lakkaa antamasta, muutetaan syyspaikoille pienempiin sisävesiin, joissa paitsi kalastusta harjoitetaan metsästystäkin, nim. riekkojen ja vesilintujen pyyntiä ynnä viime mainittujen munain keräämistä. Syyspaikoilla myös paimennetaan poroja, kunnes Joulun seuduissa on satanut rekikeliksi lunta, jolloin muutetaan talvipaikkoihin eli n.s. pogosteihin. Tavallisesti valitaan talvipaikoiksi seutu, jossa jäkälää ja polttopuuta on viljalta saatavissa. Useimmat talvikylistä sijaitsevat havupuun rajalla, s.o. lähellä viivaa, joka vedettäköön jotenkin niemimaan halki luoteesta kaakkoon. Talvikylissä ovat asunnot paremmat, ja muuten on se skoltin rauhallisin ja suloisin vuodenaika, jolloin hän melkein työttömänä nauttii kesäisten vaivojensa hedelmistä. Kun talven selkä on katkennut, hankitaan taas muuttoa. Ainakin ennen on skoltilla ollut erityinen kevätkalastuspaikka, jonne siirrytään pääsiäisen vaiheilla, mutta nykyään muutetaan kuitenkin useimmin talvipaikasta suoraan kesäkylään, mikä tapahtuu viimeisillä ajokeleillä.

Venäjän lappalaisten asunnot ovat, kuten muidenkin lappalaisten, yleensä yksinkertaisia, mutta niissäkin on huomattavana perättäistä kehitystä, säännöllisesti esiytyviä perusmuotoja, jotka ovat kuvaavia tämän maakolkan rakennuksille. Vanhin asumus on teltta, jota käytetään matkoilla muutettaessa sekä metsästys- ja kalastusretkillä. Sen rungon muodostaa kolme koukkupäistä kannateseivästä, jotka ylhäältä sidotaan nuoralla yhteen (vrt. sivulla 42 olevassa kuvassa nähtävää kuivaustelineen puoliskoa). Näiden nojalle asetetaan yhdeksän muuta puuta, ja ympärille kiinnitetään nuorilla telttavaate (ennen muinoin porontaljoja), jättäen yläosan avoimeksi savun poistumista varten. Teltan pohjapiirros on ympyrä, ja keskellä sitä on tulisija, jonka yläpuolella riippuu kattila haahloista.