Eräs kohta, jota matkalla oikein odottamalla odotetaan, on napapiiri. Mutta tämähän on vain viiva, joka ajatellaan vedetyksi 60° 30' vaiheilla pohjoista: leveyttä, eikä siinä siis ole mitään nähtävää. Sen paikkaa tiedustelevalle onkin tapana näyttää jännitettyä hiuskarvaa! Ihan tietämättämme soluu laiva tämän merkillisen viivan ylitse, ja me olemme Jäämeren hyisillä aalloilla, ikuisen vilun valtakunnassa.

Itse asiassa ei tietysti mitään muutosta ole huomattavissa. Mitä kauneimman sään vallitessa, tuulen vain hiljalleen liikutellessa laineita, joilla toisinaan näyttäytyy delfiinejä pyörien seuraten laivaamme, lähenemme me matkan kauneinta kohtaa — Lofotenin saariryhmää.

Taaksemme jäävät mannermaan alppimaiset tunturirannat, edessämme välähtävät taivaan rannalta häikäisevän valkeat lumihuiput, ja vähitellen sukeltautuu esille kokonainen sarja hurjankauniita villinnäköisiä tuntureita, jotka ihan taivaisiin tavoittavat. Vasta täällä saa käsityksen Norjan luonnosta, sen kauneuden vallasta, vasta täällä, napapiirin yläpuolella esiytyy pohjola kaikessa herruudessaan, ei petollisena kangastuksena, ei ohivilahtavana unikuvana, mutta tarumaisen kuvallisena panoraamana, mikä hellyttää mielen ihan hurmoksiin. Yngvar Nielsen mainitsee käsikirjassaan matkaa Vestfjordin yli Lofotenille "ehdottomasti yhdeksi maailman kauneimmista merimatkoista" eikä hän siinä taitane liioitella. Enkä minä enään ihmettele Saksan keisarin tiheitä laivaretkiä pitkin Norjan rannikkoa ylöspäin, sillä nähtyä kerran tämän valtavan kuvaelman, tahtoo sen nähdä toisenkin kerran, tahtoo nähdä eri säällä, eri valaistuksessa, eri aikoina. Mutta jo lähenemme rantaa ja nyt näemme vasta yksityispiirteittäin noiden tummain tunturien rikkiset ruhot, niiden pistävän terävät huiput, niiden vimmatun hajajärjestyksen. Ja sivuitse synkkävarjoisen tunturin seinän pyörähtää laiva satamaan, joka sekä muodoltaan että kauneudeltaan on ympäristönsä verranvastainen.

Jäämeri oli ollut leppoisa vain niin kauvan kuin se oli ehtinyt näyttää ihanimman helmensä, mutta nyt se alkoi vyöryttää ilkeän vihaisia ärjyjä suoraan pohjasta. Niin kauvan ei ollut hätää kun vielä kuljimme saariston suojassa, mutta Tromssan kaupungin jätettyämme joutui laivamme suoraan tuulen turjuteltavaksi, ja pian tulivat vaikutuksetkin näkyviin. Matkustajain naamat venyivat pitemmiksi, yksi ja toinen katosi hyttiinsä, ruokapöytä harveni harvenemistaan. Niin näin minäkin parhaaksi vilttiini peittäytyen paeta hyttiin potemaan. Oli ihan iankaikkista heilumista ylös alas, laivan rautaseinät ratisivat, kyökissä kalskahtelivat posliinit yhtenään, ja silloin tällöin kuului kova kolahdus jonkun raskaamman esineen kaatuessa tai pudotessa. Siinä ja siinä oli, että itse pysyi kunnialla vuoteellaan tai kyyrysillään sohvansa nurkassa, välinpitämättömänä kaikelle — ei juuri pahoinvoivana, mutta kuitenkin heikkona ja omituisessa horrostilassa. Kannelle ei ollut menemistä, sillä siellä tuskin pystyssä pysyi. Ja mitäpä siellä tekemistä, sillä maisemat eivät suinkaan viehättäneet tässä tilassa ja tällaisella säällä. Mustana mylleröi Jäämeri, tumma oli taivas ja pimeä päivä noiden sakeain ja hyyhmiäisten pilvenmöhkäleiden takia, joista ihan rentonaan valui lumiräntää, laskeutuen lianharmaana peitteenä kaikkialle. Ja tuuli tai myrsky se mylvi, ulvoi ja vinkui, ja säestystä suorittivat miljoonat merilinnut kamalasti kirkuen. — — —

Hammerfest!

Hauska värähdys tuntui koko ruumiissa kuullessaan tämän maailman pohjoisimman kaupungin nimen ja huomatessaan heti oltavan sen satamassa — suojassa äkäisen Jäämeren pahimmilta puuskilta.

Niin napaseutuiseksi kuin konsanaan voi kuvitella Hammerfestin ympäristöineen, ei kuitenkaan mielikuva likimaillekaan lähene sitä todellista kuvaa, joka nyt avautui eteen. Ei ole jälkeäkään noista maireista maisemista, joita pari päivää sitte oli nähnyt; ja joista silmä ei ensinkään olisi hennonnut luopua, sillä puut ja pensaat ovat uupuneet jo etelämmille aloille ja alaston harmaa on vallitseva väri kaikkialla. Ei ole haahmoakaan Lofotenin lumoavista, tuntureista, vaan jäykkinä, raskaina, ankaroina kohoavat kalliot täällä merestä. Synkeän värinen on meri satamassa, näyttäen sitä synkemmältä nyt vallitsevassa pilvihämärässä ja vaalean lumirännän kattaessa rakennuksia sen rannalla. Suuria lumikinoksia huomaa vuorten rotkoissa, ja kaupungin äärellä olevalla tunturilla, jonne olemme nähneet vaivan nousta, kohtaa meitä miltei täysi talvi — kesäkuun alussa — ajaen meidät hetimiten alas.

Hammerfestissä on 2,500 asukasta, jotka elävät jäämerenpyynnillä. Kaupunki on muuten rakennuksiltaan hyvin hauskan, jopa kauniin näköinen, sillä se on suurimmaksi osaksi uudestaan rakennettu v. 1891 sattuneen tulipalon jälkeen. On siis täälläkin hyvinvointia sekä epäilemättä myöskin viihtymystä! Ja että täälläkin eletään muun maailman muassa, todisti korkean silkkihatun näkeminen, jonka kantajan leikillä ristimme "sivistyksen etuvartijaksi pohjolan pimeyttä vastaan."

Kaupungilla on tietysti myös ravintola, jossa me suomalaiset — paitsi meitä oli yhdessä matkassa kolme metsäherraa ja eräs kasvientutkija, jotka aikoivat Suomen Lappiin — vietimme mitä rattoisimman illan, muistiksi siitä piirtäen nimemme matkailijakirjaan. Sitä selaillessa sattui silmiin Nanseninkin nimi, jonka hän oli kirjoittanut palattuaan kuululta retkeltään. Ei se olisi muuten tainnut löytyäkään, mutta erääseen sarekkeeseen, jonka yllä oli kysymys "mistä koleeran saastuttamasta paikasta matkustaja tulee", ja joka muuten oli typötyhjä, oli Nansen piloillaan kirjoittanut: 86° 14' pohj. lev.

Itään päin Hammerfestistä on taas jonkun verran saaristoreittiä kuljettavana, m.m. Magerön saaren eteläpuolitse, mutta sitte aukeaa Jäämeren ulappa ihan kahleettomana, leviten silmänkantamattomiin kohti kolkkoja ikijään seutuja. Myrskyä kesti vieläkin, mutta nyt oli jo sen verran tottunut merenkäyntiin, jotta vahvasti vaatetettuna ja puolipaastoa pitäen saattoi vähin liikkua kannella. Ja kannattikin nähdä tätä suurenmoista mutta koleata merikuvaelmaa. Aallokko oli vieläkin niin ankaraa, että kaksi aaltoa tai oikeammin aaltovuorta, jo riittivät täyttämään näköpiirin. Ja nuo vyöryt vasta olivat säännöllisen suoria, terävän harjakkaita, sekä synkän mustia, vain kärjissään vivahtaen vihreään, joka kuitenkin melkein yhtenään sekaantui valkeaan vaahdon väriin.