Rannat ovat täällä tasauneet, vuoret eivät enään muodosta huippuja, vaan verkalleen nousevat ne jotenkin mataliksi tasangoiksi. Kööli, tuo Skandinaavian selkäranka, Pohjois-Europan suojamuuri Jäämerta vastaan, se laskeutuu nim. Hammerfestissä mereen, ja laakeana, tasaisena leviää nyt maa, käyden sitä alhaisemmaksi, mitä kauvemmas itään etenemme. Vain muutamin kohdin on jyrkästi mereen laskeutuvia vuorenseinämiä, kuten Nordkynin, Euroopan mantereen pohjoisimman kärjen, ja sen lähellä olevain Lintutunturien kohdalla. — Viimemainitut, samoin kuin useat muut samannimiset vuoret, ovat saaneet nimensä siitä, että lukemattomat lintulaumat, enimmäkseen kolmivarpaisia lokkeja, kaakkureita, alkoja y.m., ovat valinneet kaikki niiden kolot ja raumat tyyssijoikseen. Nämä värittävät tumman tunturiseinän vallan valkeaksi, ja levottomina leijailee niitä sadoittain sen edustallakin. Laivan sivuuttaessa tällaista lintuvuorta pyrähtää siltä kuten myrskypilvi koko legioona lentoon, peittäen auringon valonkin, ja silloin syntyy kirkuna ja rääkynä niin kimakka, että korvia särkee, ja vain hiljalleen taukoaa tämä laivan jättäessä vuoren kauvas taaksensa.
Lukuisissa jäämerenvuonoissa, joista suurimmat ovat Porsanger-, Lohi- ja Tenovuono, on lukuisia, Jäämerelle niin kuvaavia kalastajakyliä eli "fiskeværejä", kuten niitä norjaksi nimitetään. Muistan aina niin hyvin ensimmäisen näkemäni fiskeværin, jonka edustalla me synkkänä yönseutuna jonkin aikaa odotimme meren hiukan tyyntyvän. — Matalalla harmaalla kalliorannalla on pieni mutka, ja sen perukassa joukko mitättömän näköisiä rakennuksia, harmaita ja punasia. Lähinnä merta on rivi kalamakasiineja ja niiltä lähteviä puulaitureita, joiden päässä aina on suuri väkipyörä kalojen nostoa varten. Puhtaudesta ei ole ylimalkaan puhettakaan sillä kalain jätteitä on joka paikassa levittäen ilkeätä hajuaan ja turmellen ilmaa. Ja kylän ympärillä on taajalta telineitä, pukkien päällä lepääviä orsia, joille turskat ripustetaan kuivamaan tuulessa ja päivänpaisteessa. Mikä erityisesti oli kylälle kuvaavaa, oli sen edustalle ankkuroinut valaanpyyntilaiva, joka juuri oli saanut harppuunilla pyydetyksi kaksi valaskalaa. Valkeat, uurteiset vatsapuolet ylöskääntyneinä kelluivat ne merenpinnalla, ja touveilla laivanperään kytkettyinä näyttivät ne mahdottoman suurilta proomuilta.
Samoin kuin kaikki kylät Jäämeren rannalla ovat niin tyypillisiä kalastajakyliä, ovat kaikki kaupungitkin luonteeltaan oikeita kalastuskaupunkeja. Sellainen oli Vardöökin, Norjan koillisin kaupunki, pieni ja viheliäinen kylä, jossa löyhkä, mikä läksi kalain jätteistä ja kalanmaksaöljytehtaista, oli niin ilkeä ja sietämätön, että mieluummin vetäytyi huoneeseensa sitä edes vähän paetakseen.
Vardöössä vasta näin minä ensikerran tuon niin odotetun keskiyön auringon. Se oli ihan suorassa pohjassa, parin kolmen kirnunmännän korkeudella taivaanrannasta, mutta ikävästi olin pettynyt, kun se ainakin tällä kerralla näyttäytyi olevan vallan tavallinen aurinko. Ei mitään outoa punertavaa hohdetta, ei mitään värileikkejä, kuten etelässä eläjät sille kuvittelevat. Taivas olikin ihan selkeä ja muuten oli kuin iltapäivällä etelä-Suomessa, eikä ilman kelloa olisi aavistanutkaan olevan puolenyön ajan.
Parin päivän odotuksen jälkeen saapui Arkangelista venäläinen höyrylaiva, jolla jatkoimme matkaa Kuolanvuonoon. Kovan keikunnan jälkeen pääsimme Katariinan satamaan, joka on Venäjän tuleva, aina jäätymätön ja mitä suojaisin sotasatama, sekä aijottu Venäjän Lapin pääkaupunki.
Kaksiviikkoisen matkan jälkeen olimme siis perillä. Tästä ajasta olimme olleet kymmenen päivää merellä ja siitä enemmän kuin puolet ankaran aallokon alaisia. Sanomattakin saattaa kuvailla niitä tunteita, jotka meidät vakasivat astuessamme vihdoinkin jalallamme päämaalinamme olleen mantereen maaperälle.
Kuolanvuonosta Kalasaarelle.
"Täysi kesä on tullut", kirjoitettiin meille Kuolan Keskivuonosta jo muutama viikko ennen saapumistamme. Saimme kuitenkin havaita, että tämä tiedonanto oli käsitettävä jäämeriläisten tavalla, sillä kesäntulo siellä merkitsee vain maan paljastumista lumen alta. Nurmella oli, jos tätä sanaa voi ollenkaan käyttää, kalpea kevään väri, matala koivuviidakko oli nähtävästi vastikään ehtinyt lehdelle kehittyä, ja ilma oli tuoretta, viilakkata huhtikuun ilmaa.
Kirjoittaja oli suomalainen kapteeni D.J. Sjöstrand, osanottaja ennen mainittuun suureen Kuolan retkeen, mies, joka monien kirjavien elämänvaiheitten jälkeen on häätynyt Jäämeren rannalle kauppaa ja kalastusta harjoittamaan. Hänen piti auttaa meitä matkavarustuksissa aikomaamme purjehdusmatkaa varten Kalasaarelle ja pitkin Muurmannin rannikkoa, ja pysähdyimme siis joksikin ajaksi hänen luokseen.
Tällä ajalla teimme me, retkikunnan nuorin jäsen ja minä, matkan Kuolanvuonon perukkaan rantamuodostumain tutkimista varten ja käydäksemme katsomassa Kuolaa, tuota kuolevaa kaupunkia, joka mahtisanan voimasta saa väistyä paremmin luonnon suosiman Katariinan sataman tieltä, mihin nyt jo on siirretty kaikki Venäjän Lapin oikeus- ja hallinnolliset virastot.