Sattuipa välistä että päivän tai kuun lempeät kasvot peitettiin ihmisiltä ja pimenivät. Silloin, näin esivanhempamme luulivat, taivaskappaleet olivat joutuneet pahojen, ihmisille vihollisten henkien kynsiin. Nämät henget olivat ne muka vuoreen sulkeneet, tai toisien tarujen mukaan yrittivät syödä ne suuhunsa. Kutka nuot häijyt päivän ja kuun ryöstäjät olivat, siitä tarut ovat eri-mielin. Mikä mainitsee Louhen, Pohjolan pahan emännän, mikä Kuumeet, mitkä Rahkon.
Ilmassa Tuulenkin haltija vielä asui. Häntä kutsuttiin avuksi vesille lähdettäissä. Hänen piti paisuttaa purjeet ja tuuditellen ajaa venettä eteenpäin, ettei olis tarvis väsyttää sormia soutamisella. Tässä toimessa oli hän siis kaikille ihmisille avullisna, hyödyllisnä. Mutta hänen luonteensa oli kovin vaihtelevainen. Noidan tai muun pahansuovan mieliksi hän usein myös yltyi hurjaksi, esti veneen kulkua, kaikin voimin vastaan ponnistellen, jopa monasti sitä kaatamaankin yritti. Hänen näin riehuessa istui tyttärensä Tuuletar aaltojen harjalla, kutoa helskytellen veden emännän vaahtoista vaippaa. Toinenkin paha tapa oli Tuulella, että hän samaten noitien käskystä kuljetti tauteja ihmisten asunnoille. Muuttumattomasti lempeä sitä vastoin oli Etelätär, luonnon eukko, myös nimeltä Suvetar tuttu, lämpimän etelätuulen haltija. Se toi metistä sadetta kanssa pilvissä ja piroitti sitä alas voiteeksi haavoille sekä muille kivuille. Samoin myös peitti hän karjat laitumella hienoilla helmuksillaan, niin ettei sateet eikä muut tuulet pääsneet vahinkoa tekemään.
Wirolaiset arvelivat tuulen olevan lempeän, helläsydämisen Tuulen-emän hallussa, joka toi hempeät henkäyksensä avuksi kohta kun jossakin havaitsi tuskaa tai kipua. Siihen luottaen talonpojat nytkin vielä hirttävät käärmeen tai hakkaavat kirveen puuhun sitä suuntaa kohti, mistä tuulta olis tarvis. Tuulen-emä paikalla rientää elävän tai puun kipua huojentamaan, ja taijan tekijä saapi suodun tuulensa. Toiselta puolen tuntevat hekin noitien nostamia tuulia, jotka tuottavat tauteja tai muuta pahaa.
Tuulen sikiöitä näkyy myös vielä olleen Pakkanen, joka sanottiin Puhurin tai Hyytämöisen pojaksi. Aivan varma ei hänen sukuperänsä kuitenkaan ole. Paremmin tunnemme hänen syntymä-sijansa. Se oli Pohjolan kodan perässä, Pimentolan pirtin päässä. Siellä kyy oli hänellä imettäjänä, pohjatuuli tuudittajana. Ettei tällaisten katsojain hoidossa lapsi voinut tulla hyväntapaiseksi, on helppo arvata. Tulikin siis hänestä vallaton veitikka, joka kylmi kaikki, mitä eteen sattui. Wirolaisen tarun mukaan oli Pakkasella kolme poikaa. Ensiksi lähetti hän aina nuorimman, heikoimman pojan ulos, sitten muut, kunkin järjestään. Wiimeinpä, kuin piti tulla oikein aika kylmä, niin että linnut ilmasta putosi, silloin ukko Pakkanen itse läksi työhön.
5. Weden jumalat ja haltijat.
Weden ylimpinä hallitsijoina olivat Ahti eli Ahto ynnä hänen puolisonsa Wellamo. Ahti oli vanha, kunniallinen ukko, ruohoparta leuvassa, päällään vaahtinen vaippa. Wesien valtiaana nimitettiin häntä veden isännäksi, aaltojen kuninkaaksi, satahaudan hallitsijaksi. Wellamo niin-ikään oli rehevä, kaunis, puhdas-muotoinen eukko, puettu sinilakkiin, rytiseen eli kaislaiseen paitaan (josta syyksi usein ruokorinnaksi sanottiin) ja hienohelmaiseen hameesen. Päällimmäisnö piti hän Tuulettaren ja Aallottaren tekemää vaahtivaippaa. Mielenlaadultaan veden emäntä kuvattiin hyvin vakaiseksi, mutta kuitenkin ehtoisaksi, ihmisille armolliseksi.
Ahti ja Wellamo asuivat Ahtolassa. Tämä heidän asuntonsa oli meren pohjassa, utuisen niemen nenässä, terhenisen saaren päässä. Siellä oli syvyydessä aaltojen alla, mustien mutien päällä pikku pirtti, ahdas kammari kirjavan, paksun paaden kyljessä. Kaikkina aikoina eivät he kuitenkaan tässä yhdessä paikassa asuneet, vaan kävivät usein katsastamassa heidän valtansa alle myös kuuluvia maavesiä.
Tällä parikunnalla oli suuri joukko lapsia sekä palvelijoita, melkein kaikki neitosia. Tavallisesti sanottiin he kaikki yhteisellä nimellä Wellamon neidot tai Wellamon väki, niin ikään Weden väki. Useammat asuivat meressä itse Ahtolan talossa. Mutta oli kuitenkin muutamilla eri asuntopaikkansa heille uskottuja toimia myöten. Aallotar, se liikutteli laineita, kulkien suurilla seljillä. Sisarekset Sotkottaret pulikoivat rantaruo'ikossa, kaiten karjaansa, sorsapoikuuksia. Joutohetkinänsäpä he niinkuin muutkin Wellamon neitoset mielellään silittelivät pitkiä hiuksiansa kultaisilla sukimilla, harjoilla hopeapäillä. — Koskessa asui Kosken tyttö, Kuohu-neiti, halliten sen viljaisia pyörtehiä. Hänen puoleensa kääntyi koskenlaskija rukouksillaan, anoen että hän istuisi kihokivelle ja asettaisi aallot sylillä, kohentaisi kuohut kourilla, niin ettei se pirskuisi veneen partaan yli. Myöskin piti hänen kehrätä sininen lanka ja pauna se viitaksi siihen mistä paras veneväylä kävi. Koskea laskettaessa pyydettiin avuksi toistakin semmoisissa paikoissa asuvaa neitoa, nimittäin Melatarta, joka taitavalla kädellään johti veneen kulun vaarallisten paikkojen sivuitse. Kaikkein kovimmissa koskissa ei kuitenkaan näiden haltijain apu ollut riittäväinen; piti kutsua avuksi itse Ahti, vuon valio, ynnä akka kuohun korvallinen. Edellinen silloin teki kosken kivet sammalen pehmoisiksi ja veneen kepeäksi kuin hauvin vuolu; jälkimäinen riensi Kosken tytön avuksi aaltoja asettamaan. — Muuten oli vielä joka noron lähtehessä erinäinen haltija, puhdasmuotoinen, hienohelmainen, lammin neito. Hän se juotteli, kasteli salossa käyvää karjaa, niin että se tuli kauniiksi ja lihavaksi. Hän myös soi terveyden sairaille, jotka lähteestä otetussa vedessä kylpi; etenkin paranteli se silmän vikoja.
Ahtolan miespuolisista palvelijoista mainitaan ainoasti Pikku mies, musta, raudankarvainen muodoltansa, joka oli ylen eriskummallinen veitikka. Aalloista yletessään ei hän ollut pitempi vaimon vaaksaa, korkeampi härän kynttä; mahtui makaamaan maljan alle, seisomaan seulan alle. Mutta ennen kun kerkesitkään häntä oikein katsastaa, olipa mies jo ihan toiseksi muuttunut. Jalan polkiessa maata, pää ylettyi pilviin asti; partaa oli polviin, tukka takana kantapäihin saakka. Syltä oli silmien väli, syltä housut lahkehesta, puoltatoista polven päästä, kaksi syltä alireunasta. Pukunsa ja aseensa olivat eritiloissa erilaiset, mutta ylen ihmeelliset. Toisinaan oli hänellä päässä paadesta tehty kypäri, jaloissa kiviset kengät, kädessä kultaveitsi. Wälistä taas oli kaikki asunsa vaskesta valettu. Waskihattu riippui alas hartioille, vaskisaappaat oli jaloissa, vaskikirjaiset vaskikintaat käsissä. Waskivyö oli vöillä, vyön takana vaskikirves, yhtä suuri kuin mies itsekin. Tämmöinen rautakourainen, väkevä uros saattoi olla monessa tilaisuudessa tarpeen; siis kutsuttiinkin häntä usein avuksi. Hän se oli kaatanut Wäinämöisen summattoman suuren tammen, joka esti päivän ja kuun kumottamasta. Hän se myös oli tappanut äärettömän lihavan sonnin Pohjolan pitoja varten, sonnin, jonka pää keikkui Kemijoella, häntä häilyi Hämehessä. Kalastajillekin hän joskus tuli avuksi, jolloin hotaisi koko hongan rannalta, kiinnitti paaden sen nenähän ja ajoi tarpoellen suuret kalalaumat nuottaan. Yhdessä paikassa Kalevalassa on tämä aaltojen uros nimitetty Tursaaksi. Saman niminen olento toisen kerran kohotti päänsä aalloista ja nosti Pohjolan emännän pyynnöstä ankaran myrskyn Wäinämöistä vastaan. Tämä hänen silloin tempasi korvista kiinni ja pakoitti vannomaan ettei enää koskaan nousisi veden pinnalle pahaa tekemään. Luultavasti oli tässä mainittu Iki-Turso sama kuin meidän tuttavamme meren pikku mies.
Weden väkeä ylimalkaankin pidettiin hyvin voimallisina. Heitä kutsuttiin turvaksi moninaisissa tiloissa. Taisteluun mahtavia noitia vastaan lähdettäissä pyydettiin auttajiksi paitsi muita haltijoita myös kalpamiehet kaivoista, joutsimiehet joista, veden emäntä väkinensä, veden vanhin valtoinensa. Niin-ikään arveltiin umpilammin lapsinensa ja itse veden emännän olevan apuna noidan lähettämiä tauteja parannettaissa.