Tavallisimmin tarvittiin ja pyydettiin kuitenkin veden jumalalain apua koska vesillä oltiin. Merimatkalle lähtijä rukoili Ahtia että antaisi apua airoille, jopa että antaisi omat aironsa, jos pyytäjän airot olivat liian pikkaraiset, ja että itse istuisi soutamaan. Myrskyn noustua kutsuttiin Ahti asettamaan lapsiansa, Wellamo kieltämään väkeänsä, etteivät kovin vallattomina riehuisi. Kalastaja niin-ikään kääntyi Ahdin puoleen, anellen että hän virvillä hosuen ajaisi kalakarjansa nuottaan. Wellamolle tarjosi hän tätä nuottaansa uudeksi pukimeksi, kehuen sitä aivinaiseksi liinapaidaksi, jonka Päivätär oli kehrännyt, Kuutar kutonut. Se oli muka paljo ihanampi Wellamon tavallista kaislapaitaa.
Waivaa maksoikin silloin vielä paljo paremmin kuin tätä nykyä miellyttää veden väki itselleen suosiolliseksi.
Ahtolan aitat, sen kalaiset kaarteet ja lohiset lonkerot syvällä vesien pohjassa, mihin ei päivän säteet ikinä paistaneet, olivat silloin vielä täynnä äärettömiä aarteita. Siellä ei ollut ainoasti kaikellaista kalaa mitä vaan ajatella taitaa; siellä oli paitsi sitä myös kaikki tavarat, jotka aikain kuluessa olivat uppouneet veteen haaksirikoissa tai muissa vahingoissa. Olipa Ahti Wäinämöisen ensimmäisen, kala-luisen kanteleenkin korjannut omakseen, oli samaten saanut enimmän osan Sammon, tuon ihmeellisen taikakalun muruja. Silläpä ei siitä ikänä vesi puuttune varoja, veden Ahti aartehia. Hukkuneet ihmisetkin lisäsivät hänen väkensä lukua.
Näitä saama-aarteitansa ei Ahti antanut yhtä kernaasti kuin perittyä kalarikkauttaan. Harvoin vaan heltyi hänen mielensä kuulemaan sen rukouksia, ken jotakin veteen pudonnutta takaisin pyysi. Säälipä kuitenkin kerran köyhää paimenpoikaa, joka ainoata, upouutta veistänsä itki. Koettaakseen pojan mieltä toi Ahti ensiksi yhden omia veitsiään, kullasta tehdyn. Rehellinen poika ei tunnustanut sitä omakseen. Samaten myös ei ottanut vastaan hopeista veistä, jota Ahti hänelle näytti. Wiimein toi Ahti oilean veitsen paimenen käteen ja lahjoitti molemmat muutkin vielä palkinnoksi lisään.
6. Metsän jumalat ja haltijat.
Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltijat olivat esivanhempiemme mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen syy. Kansa, joka pää-asiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltijain apua. Ukko, ylä-ilmoissa jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle, hirmuttavaisemmalle. Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka jokapäiväisen ravinnon soivat, pysyivät kuitenkin mieluisempana.
Salojen ylinnä hallitsijana oli Tapio, kummun ukko, metsäin l. korven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo vanha halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä, naavaturkki yllä. Korkean hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen Hippa. Kuippana oli taas toinen nimi, joka osoitti että hän oli pitkä varreltaan niinkuin hongat hänen kankaillansa. Tarkka oli hän kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin välttämätön omaisuus sille, jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin karjain kanssa. Hänen rinnallansa rehoitti puolisonsa Mielikki (välistä myös Mimerkki ja Simanter) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko, suon emäntä. Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa, punasukissa. Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä häntä mainittiinkin armaaksi anti-muoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi emännäksi. Samassa oli hänkin ylen tarkka ja taitava.
Monimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltijat paljo apulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä oli Nyyrikki, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa, punainen kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli Hillervo eli Tellervo, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen, korea, jolla oli utupaita, hienot helmat. Toinen oli Tuulikki, mielineiti; kolmas pieni Tuometar. Paitsi sitä oli metsän emännän palveluksessa sadoittain piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita. Heitä sanottiin tavallisesti kaikkia Metsän tytöiksi tai Sinipiioiksi; jälkimäisen nimen olivat saaneet pukunsa tähden. Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja haltijana. Siellä oli Hongatar, hyvä emäntä, Katajatar, kaunis neiti, Pihlajatar, piika pieni, Lemmes, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu muista puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltijakseen yhden Tapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävä-lajeillakin olleen eri haltijansa. Käreitär esim. oli kettujen emona. Hongatar oli ollut karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana. Oravaa, jonka hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika Nyyrikki, ja Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista saukosta. Paitsi yllä nimitettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetön. Mutta vaikka nimetönnä, oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa, sillä hän oli hyvin vireä toimissaan. Useammin kuin mitään muuta hänen sisaruksistaan rukoeltiin siis avuksi tätä metsän piikaa pikkaraista, simasuuta, simapillin puhujaa.
Asuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä, jylhimmän korven keskellä. Siellä kunnioitti Tapio- eli Tuomi-vaaran eli Lumimäen etelärinteellä, keskellä varvikkoa Metsolan eli Tapiolan talo, muilla nimillä myös Havulinnaksi, Lumilinnaksi, Sarvilinnaksi sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin: yksi puinen, yksi luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli Tapio väkenensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka kulta-avaimet aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi kultaisen kunnaan keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata hihitellen. Toisten taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku eli lipas täynnä simaa eli mettä, Tapiolan makeaa olutta. Siitäpä olikin Mielikki liikanimensä Simanter saanut, kun hänellä oli siman lähde hallussaan. Tapiolan suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen karjansa, metsän moninaiset elävät ja linnut.
Kaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan. Wälistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää eikä viitsinytkään nousta aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui hän kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvennneissä ryysyissä, kaskivirsut jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätön, koko katsanto kamala. Sillä ne näyttivät tulijalle ettei hän ollut heille suotu vieras.