Toista aivan oli kun metsään astui tarkka joutsen jännittäjä, rivakka suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän emännän mieliksi. Wielä enemmän tervetullut oli hän, jos paitsi sitä myös taisi laulaa mahtavat loihinlaulut ja hyvillä antimilla taivuttaa puoleensa metsän haltijain mielet. Metsän piika pikkarainen silloin kohta alkoi soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän herätetyksi unesta. Tämä nousi kiireesti ja puki päälleen parahat pyhäpukunsa, oikein antipaidat, onnihameet. Käsiin hän pani kultakääreet, sormiin kultasormukset, päähän kultapätineet, korviin kultarenkaat, kaulaan heleät helmet. Samaten muu Tapion väki kaikki kullassa suhisi, hopeassa hohti. Jopa metsäkin pyhävaatteisin puettiin: haavat haljakkoihin, lepät lempihameisin, hongat hopeavöihin, koivut kultakukkasiin, kuiviin kantoihinkin ripustettiin kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa makein siman haju. Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen someimmassa linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu ja kuusi kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät aukaisemaan aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.
Eikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltijain apu siihenkään että he päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat häntä sitä saavuttaissa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi rastin vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille paikalle, missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär, ajoi viljan ulos piiloista aukeille ahoille. Kun vilja oli laiska juoksussansa, hän joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Panipa hän myös kämmenensä kummin puolin aidaksi, ettei elävät uralta poikkeisi. Jospa ne kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista tai sarvista kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois tieltä, katsaisi vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ettei mikään olisi kululle esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat vesien, soitten yli, vieläpä veteli kosken kuohuistakiin läpi. Tällä tavoin toi hän viljan aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin taas, kun metsän elävät kovin arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen tytär, ynnä Mielikki, metsän emäntä, itsekin tulivat kytkemään sen kiinni, ettei pääsisi metsämiehen likeltä pakenemaan.
Kesä-ajoin nähtiin saloissa paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten kesyt karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään Ukon suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla piti huolta heistä. Mutta enimmitten oli tämä hoito kuitenkin metsän varsinaisten haltijain, Tapion väen toimena. Mielikki, laveakämmen karjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa, Hongattaren ja Kajattaren ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä Tuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja saattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki latoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin paikkoihin, ettei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään kotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katsoivat koivuvitsat ja ajoivat sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa kun lehmät saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille) sieramiin sienet ettei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi hän heiltä silmät umpeen, kääri korvat, etteivät mitään näkisi eikä kuulisi, mistä paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat karjasta tiedon saaneet, hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin, kytki kiinni hopeisilla hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai rautaisilla turpasuitsilla.
Näin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden ajasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja myös peltojen haltijaksi Kekrin eli Köyrin. Oliko tämä Kekri sama kuin Tapio, vai lieneekö se niinkuin luultavammalle näyttää, itse taivaan Ukon lisänimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.
7. Maa-emän haltijat.
Maasta eivät esivanhempamme pakanuuden aikakaudella paljo apua toivoneet. Wähäiselle maanviljelykselleen menestystä rukoillessansa kääntyivät he tavallisesti Ukon puoleen, jonka vallassa oli säidein sääteleminen. Arvelivatpa he kuitenkin maallakin olevan erinäinen haltija, jonka toimena oli edistää kasvavaisuutta. Tätä olentoa kutsuttiin nimillä Maan emäntä ja Mannun eukko. Hänen luultiin asuvan manteren alla. Hän pani turpeen tunkemaan, maan vääntämään, nosti viljan korret tuhansin nenin, hajotti varret sadoiksi haaroiksi. Myöskin kutsuttiin häntä avuksi noitain laittamia tauteja poistettaessa. Muutamain taruin mukaan oli tämä maan-emäntä ilman Ukon puolisona. Se olisikin aivan luonnollista, koska heillä oli yhteinen huoli maan viljavuudesta. Runot eivät kuitenkaan siitä virka mitään.
Noitia vastaan myös pellon peri-isäntääkin kutsuttiin. Ehkä hän oli se sama Pellervoinen, joka Wäinämöistä autti puita istuttaessa. Pellon Pekan nimellä oli hän toisten taruin mukaan ohrain hoitajana sekä oluenpanon auttajana. Humalalla muuten oli oma haltijansa, nimeltä Remunen. Paitsi näitä tietää piispa Agricola vielä mainita Egrestä herneitten, papujen, kaalien, nauristen, pellavien sekä liinojen haltijana, ja Köndöstä kaskien hoitajana. Edellinen näistä taitaa olla sama kuin Kekri poisheitetyllä s:lla, niinkuin suomen sanoissa toisinaan tapahtuu; jälkimäisestä ei ole mitään muuta tietoa.
Kivikuntaa hallitsi Kimmo, Kammon poika. Häntä rukoeltiin vääntämään reijät kosken kallioihin, ettei vene niihin puuttuisi kiinni.
8. Tuonela eli Manala.
Muinais-Suomalaisten alkuperäinen käsitys kuolemasta oli semmoinen että vainajat kukin kalmassaan (haudassansa) makasi unen horroksissa. Siitä unesta saattoi kuitenkin herättää häntä sillä, että hänen hautansa päälle astui. Silloin hän vastasi puheisin ja antoi neuvoja.