Myöhempinä aikoina muuttui Suomalaisten ajatus tästä asiasta, luultavasti naapurikansain vaikutuksesta. Pakanuuden viimeisinä aikoina oli heidän uskonsa semmoinen, että kuolleilla kaikilla oli yhteinen asuntopaikka, nimeltä Tuonela eli Manala. Tämä paikka kuvattiin olevan maan alla, pitkän matkan päässä, yhdeksän ja puolen meren takana. Tuonelan alustan rajana oli Tuonen joki, jonka mustat vedet vyöryivät vihaisena, kauheana koskena, palavina pyörteinä. Tuonelan joki sanottiin myös Manalan alusvedeksi, ja näkyy ympäröineen Tuonen vallan kaikin puolin, joka sentähden usein nimitettiin Manalan saareksi. Tuonen jokea ei mainittu koskaan ilman pelotta, niin hirmuinen oli sen luonne. Lujin, pyhin kaikista valoista oli se, joka sen pyörteen kautta oli vannottu.
Yli joen saatteli lyhykäinen Tuonen tyttö, matala Manalan neiti, kasvoiltansa musta, sydämeltään ilkeä niinkuin kaikki muukin Tuonelan väki. Itse Manan asunto oli niinkuin maanpäällisetkin talot. Siellä oli metsät ja kankaat, pellot sekä niityt; mutta kaikella Tuonen omaisuudella oli kamala, hirvittävä luonne. Sen saloissa samoelevat karhut ja sudet oli julmemmat maanpäällisiä. Tuonen joessa uivat hauvit summattoman suuret ja sangen vaaralliset pyytää. Se vasta aika uros oli, jota jonkun näitä otuksia sai saaliikseen. Manan pellon oraista oli käärme, myös Tuonen toukaksi sanottu, saanut häijyt hampaansa; ikenet oli sille pantu itse Kalman immen ikenistä. Olut, jota Tuonen tuvissa tarjottiin vieraalle, oli täynnä häijyjä eläviä; sammakot kuti sisassä, madot laidoilla mateli.
Kalman kartanon isäntänä oli Tuonen ukko kolmisormi, toisin Manaksi eli Manalaiseksi nimitetty. Emäntänsä Tuonetar eli Manatar, vanha koukkuleuka akka, yhä kehräeli rautarihmoja, vaskilankoja. Niistä Tuonen ukko kutoi rautaverkot, vaskinuotat, joita sitten Tuonen poika, koukkusormi, rautanäppi, lakkaamatta veteli poikki ja pitkin Tuonelan jokea. Sillä keinoin he estivät vainajia karkaamasta heidän vallastaan. Sentähden olikin, niinkuin sananparsi kuului, paljo Tuonelaan mennehiä, mutta vähä palannehia. Luonteeltaan oli Tuonen poika julma, verenhimoinen. Huvikseen ja aivan tarpeettomasti silpoi hän esim. kuoliaksi ammutun ja Tuonen jokeen pudonneen Lemminkäisen palasiksi. Lemminkäisen äiti haravoi kuitenkin poikansa jäsenet jälleen kokoon ja saattoi hänet takaisin henkiin. Siitä näkyy että Tuonelasta palaamista ei kuitenkaan pidetty mahdottomana.
Ei Tuoni käynyt itse tappamassa; hän vaan vartioitsi ja hallitsi kuolleita. Surmansa saivat ihmiset veden, tulen, raudan sekä tautien kautta. Jälkimäiset olivat kuitenkin Tuonen likeistä sukua. Loviatar, vanha vaimo, pahin Tuonen tyttäristä, ilkein Manattarista, jolla oli musta muoto, sokeat silmät sekä inhoittava iho, se se oli tautien emä. Pohjolan perillä, vesattomalla aholla oli hän synnyttänyt yhdeksän häijyimpää sikiötä. Nimiksi oli hän lapsilleen pannut: pistos, ähky, luuvalo, riisi, rupi, syöjä, paise ja rutto. Yhdeksänneksi pojaksi syntyi hänestä vielä velho eli noita, joka kateellisessa mielessään aina miettii vahinkoa muille ihmisille. Näillä Loviattaren lapsilla luultavasti oli joku ihmisentapainen näkö. Toiset taudit taas arveltiin eläväin näköisiksi, esim. koi, joka sonnia syö; läävämato eli navettatoukka, joka lampaitten villaa karisti; vilutauti, jota ainakin Wirolaiset pitivät harmaana hevosena, millä sairas ratsastaa hölkyttelee j.n.e.
Kaikkien tautien synnystä ei ole se varmaa tieto mikä yllämainitusta yhdeksästä; mutta kaikkityyni olivat kuitenkin toisen Tuonen tyttären Kivutttaren, Kiputytön eli Wammattaren hallittavana. Tämä piti heidät kiinni Kipuvuoressa eli Kipumäessä, ja masenteli heidän liikaa vallattomuuttaan sillä että heitä kipukivellä jauhaeli. Kipukivi ja siis luultavasti koko Kipuvuori seisoi kolmen joen jakaimessa (ehkä Tuonen virrassa?). Kun taudit ja kivut ihmisiä vaivasivat, rukoeltiin Kivutarta avuksi. Hänen piti korjata kivut vaski vakkaseensa, viedä ne Kipuvuoren kukkulalle, masentaa niitä pienessä padassa keittämällä ja viimein pienestä reijästä tunkea vuoreen vankeuteen. Woimallisilla luvuilla saattoi siis taivuttaa Tuonenkin nurjia haltijoita armollisiksi. Samoinpa tuli Tuonen poikakin kutsuttaessa vuotavaa verta tukkimaan ja suonia sitomaan. Oikeastaan kuului tämä toimi kuitenkin erinäiselle haltijalle, nimeltä Suonetar, joka ei näy olleen Manan sukua. Hän kehräeli suonia vaskisella värttinällä ja solmiskeli katkenneita päitä jälleen yhteen.
Kuolleet ihmiset näkyvät Manalassa olleen palvelijoina ja käskyläisinä. Jokainen jatkoi siellä elämäänsä saman-ikäisenä ja saman puolisena kuin maan päällä. Niin myös jokaisella oli entiset aseensa. Nuoret miehet nähtiin Manalassa miekkoineen, keski-ikäiset keihäineen, vanhat sauvoinensa. Maan päällä pahuutta harjoittaneet saivat Tuonelta sen rangaistuksen että heille pantiin vuoteet kuumista paasista ja kyiset peitteet päälle.
Kuolleiden henkiä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti; sillä heidän luultiin muuten voivan paljo vahinkoa tehdä. Toiselta puolen oli heistä myös paljo apua, kun heitä osasi miellyttää; sillä he olivat sangen voimalliset. Tästä syystä uhrattiin heille kaikellaisissa tiloissa, jopa vietettiin erinäistä juhlaakin heille kunniaksi. Wainajien henkiä mainittiin useammilla nimillä, milloin Manalaisiksi, milloin Männingäisiksi, Keijusiksi tai Peikoiksi.
Yhtä näiden kanssa, varsinkin jos Wirolaisten taruista saa päättää, olivat Maahiset, pientä, maan sisässä asuvaa haltijaväkeä. Heidän kotinsa oli puiden, kivien ja välistä kynnystenkin alla. He olivat erin-omaisen kerkeät suuttumaan; jos heitä jollakin tavalla häiritsi tai pahoitti, he kohta lähettivät kaikellaisia tauteja, varsinkin maahisiksi nimitettyä syhelmää. Sentähden piti heille kaikellaisissa tiloissa uhrata että he suosiollisina pysyisivät. Wirolaiset arvelivat heitä kodinhaltijoiksi, joiden nojassa peltojen sekä karjan menestys ynnä muu talon onni oli. Heidän luultiin näyttävän itseään käärmeitten muodossa, josta syystä pieniä tämmöisiä elämiä taloissa syötettiin.
Wirolaiset ja Liiviläiset polttivat kuolleitansa. Saman näkyivät Warsinais-Suomalaisetkin tehneen, niistä haudoista päättäen, jotka on avattu. Kummallisesti kyllä puhuvat sekä meidän että Wiron runot kuitenkin kuolleista aina sillä tavalla kuin jos heidät olisi polttamatta haudattu. Wirossa ja Liivinmaalla oli tapana viettää peijaiset suurella juhlallisuudella, syömisellä, juomisella sekä myös valitushuudoilla. Aunuksen Karjalaisilla on nytkin vielä tapana laulaa kuolleitten ruumiille pitkät itkuvirret, ennen kuu ne hautaan viedään.
9. Hiisi ja Lempo.