Kristin-uskoon eivät he tahtoneet taipua hyvällä, eikä väkisenkään. Pietari nimisen papin, joka oli tullut heille saarnaamaan, he sitoivat hevosen häntään kiinni ja antoivat hänen näin laahata perästä siksikun loukkautui kuoliaksi. Ja kun venäläiset viimein alkoivat voitolle päästä, enin osa Tschudeja ei kuitenkaan luopunut vanhasta uskostaan eikä vapaudestaan. Harvat vaan taipuivat voittajille kuuliaisiksi ja ottivat kasteen. Useimmat muuttivat pois maasta tai kaatuivat sitä puolustaissa. Monasti, kun ei pelastuksesta enää ollut toivoa, nuot jäykät Suomalaiset vetäytyivät maaluoliin, joita heillä niinkuin Wirolaisillakin näkyy olleen turvapaikkoina. Siellä ne mursivat maahan laen tukina olevat pönkät ja hautasivat itsensä sillä tavoin tavaroinensa vihollisen näkyvistä.
Näin tarinoipi Wenäjän kansa muinaisista Wienan asujista, ja venäläisistä aikakirjoista saamme myös jonkunlaisen selvän siitä milloin valloitus tapahtui. Aikaisin, jo 12:n vuosisadan alussa, olivat Wienan Karjalaisten itäiset naapurit, Syrjänit sekä Jugrit (sen puoliset Ostjakit) joutuneet mainion venäläisen vapaakaupungin, Novgorodin alamaisiksi. Mutta Wienan vesille pääsivät Wenäläiset vasta paljo myöhemmin, vasta yllä mainitun vuosisadan lopulla tiedetään ensimäisen luostarin perustetuksi siihen paikkaan, missä Wienan latvahaarat yhtyvät. Seuraavan vuosisadan alussa perustivat Wenäläiset samaan kohtaan Ustjugin kaupungin. Näistä seikoista näemme että he silloin jo olivat saaneet lujan jalansijan Wienalaisten rajan veräjällä. Tällä tavoin oli myös Bjarmein vanha kauppatie katkaistu. Siitä syystä luultavasti tulikin v. 1219 Bolgarilainen sotajoukko Ustjugiin ja valloitti kaupungin; mutta vähän ajan päästä joutui se jälleen Wenäläisten valtaan. Etuisa Itämaan kauppa nyt kääntyi toiseen suuntaan ja alkoi käydä Novgorodin kautta. Sen todistaa tämän kaupungin juuri samaan aikaan paisuva rikkaus. Bjarmein aarrelähde sitä vastaan ehtyi kuivaksi. Sentähden lakkasivatkin juuri nyt Norjalaisten Bjarma-retket. Wiimeinen, josta on tietoa, tapahtui v. 1222.
Yhtähyvin kesti vieläkin aikaa ennen kun Wienan rantamaat kokonaan joutuivat Wenäläisten alle. Näillä seuduin näkyy Suomalaisten itsenäisyydellä olleen viimeinen turvapaikkansa. Wahvistuneena Wienan latvapuolelta pois tungetuilla heimolaisillaan ynnä myös Hämäläis-joukoilla, jotka Äänisen ja Laatokan väliseltä maalta pakenivat Wenäläisten laajenevaa valtaa, he pitivät lujasti puoltaan siinä paikassa missä Wytschegda-joki Wienaan laskee vetensä. Näillä tienoin erinomaisen tiheät Tschudi-linnat seisovat vieläkin todistajina Tschudein jäykästä vastarinnasta. Novgorodilaiset silloin näkyvät ryhtyneen toisiin keinoihin; he pitivät rauhaa Wienalaisten kanssa ja kokivat valloittaa maata vähitellen rauhallisella ostamisella. Neljännentoista vuosisadan alussa olivat sillä tavoin jo niin kauvas pääsneet että yksi heidän pajarinsa (ylimys) itse Kolmogoryssa istui. Mutta erään nuoren päällikön liika hätäisyys hävitti jälleen melkein kaikki nämät voitot. Posadnik (maaherra) Bartolomein poika Luka läksi muiden nuorten soturein kanssa Wienanjoelle, aikoen loputkin Karjalaisia kerrassaan kukistaa. Mutta heidän julmat hävityksensä vaikuttivat juuri päinvastoin tarkoitusta. Karjalaiset nousivat miehissä aseisin ei ainoasti vielä itsenäisellä meren rannikolla, vaan niissäkin seuduin, jotka jo olivat aikaa sitten valloitetut. W. 1364 läksi Novgorodista kaksikin sotajoukkoa Wienalaisia vastaan, toinen merenrantalaisia, toinen ylempänä joen rannalla asuvia kukistamaan. Waan Nukurjan luona teloitettiin Wenäläiset peräti. Wasta alussa 15:ttä vuosisataa saivat Novgorodilaiset viimein pysyvän jalansijan Wienan mailla. Sen todistavat siihen aikaan Wienan suulle ynnä vähä lännemmäksi meren rannalle rakennetut luostarit.
III. Suomalaisten siirtyminen nykyisille asuinsijoilleen.
Nykyinen Suomenniemi, niinkuin olemme nähneet, ei ollut esivanhempiemme alkukotina. Ennen heitä asui siellä jo Lappalaisia. Näiden oloa maamme eteläisimmälläkin rannalla todistavat ne monet paikat, joihin Lapin nimi on kiintynyt. Niinpä on esim. Lapin pitäjä Rauman kaupungin seudulla ja Lappträskin pitäjä Uudenmaan Ruotsalaisten alueella. Lappivedeksi sanotaan Saimaan eteläisin selkä. Tällä viimeksimainitulla tienoolla arvelevat muutamat tutkijat vielä voivansa Ruokolahden pitäjäläisten lyhytläntäisessä vartalossa sekä muussa muodossa eroittaa heidän lappalaisen alkuperänsä. Onpa Lappalaisten jälkiä vieläkin etelämpänä suomalaisten heimoin asumassa maassa. Inkerinmaalla sanottiin vielä 16:n vuosisadan alussa, venäläisten maakirjain mukaan, Pähkinälinnan kaupungin osa, joka Nevajoen etelärannalle oli rakettu, olevan Lapin puolella (na Lopskoi storoná). Pohjais-ranta sitä vastaan nimitettiin Karjalan puoleksi. Samaten näkyy myös Watjan kielessä, joka ennen muinoin oli yleisempi Inkerinmaalla, selviä jälkiä sekaannuksesta Lappalaisten kanssa. Wielä suuremmassa määrässä, Tarton kielen omituisuuksista päättäin, se näkyy tapahtuneen muutamin seuduin Wironmaalla.
Lappalaisetkaan ei tainneet olla Suomen aivan ensimmäiset asukkaat. Suomalaisten tullessa näkyy meidän maassa löytyneen toinenkin kansakunta vielä. Wanhoissa tarinoissamme on paljo puhe Jättiläisistä, Jatulin eli Metelin kansasta, joka muka olisi synkeissä korvissa sekä vuorilla pitänyt asuntoa. Tätä kansaa luultiin ennen paljaiksi tarinan kuvituksiksi. Mutta nykyiset tutkimukset paikkanimistä Suomessa näkyvät tekevän tarinat tosimuistoiksi. Näissä nimissä näet on hyvin suuri joukko, joita ei luontevasti, jos ollenkaan, käy selittää meidän omasta kielestämme. Sitä vastaan on useampi niistä saanut selvän selityksen Ostjakin kansan kielestä, joka nyt ainoasti tavataan kaukana meistä Uraali-vuorten takana, Siperiassa. Semmoisia nimiä on esim. Lentiera-järvellä Lieksan pitäjässä; suomeksi se on selitetty olevan sama kuin hanhijärvi. Niin myös on mainion Imatran kosken laita, jonka nimi, suomeksi Emäjärvi, alkuansa lienee kuulunut Saimaan selkään, mistä Imatran vedet vyöryvät. Nämät tutkinnot ovat kuitenkin vasta niin alullaan ja oppineitten mielet niistä niin erilaiset että asiasta ei voi päättää täydellä varmuudella.
Laatokan ja Äänisjärven välillä asuessaan, jos ei jo ennen, olivat Suomalaiset jakauneet kahteen suureen heimokuntaan, kukin eri murteellaan, hämäläiseen ja karjalaiseen. Edellisen asema oli lännessä ja etelässä; jälkimäinen oli pohjoisemmille ja itäisemmille seuduille asettunut. Tästä heidän keskinäisestä suhteestaan seurasi, että Hämäläiset ensiksi saapuivat nykyisille asuntomailleen. Tämä heimo oli jälleen hajonnut useammiksi pienemmiksi haaroiksi, jotka eri nimillään ovat tutut historiassa.
Kaikkein ensimmäisiksi liikkeelle taisi lähteä se Hämäläis-haara, joka sai nimeksensä Liivin ja Kuurin kansa. Näiden murteessa, eroitettuna kuin ne ovat eläneet muista heimolaisistaan, näkyy paljo vanhoja muualta pois kuluneita muotoja ja sanoja, osaksi samoja, jotka vielä tapaamme samaten erinäisyydessä eläneellä Wepsän heimokunnalla Walgetjärven seuduilla Wenäjällä. Milloin Liiviläiset yhteisestä alkukodista läksivät, on mahdoton päättää. Niinkuin mainittu, tavattiin ne jo 9:llä vuosisadalla nykyisillä paikoillaan.
Samaten kuin Liiviläisten ja Wepsäläisten välillä, jotka nyt elävät kaukana toisistaan, olemme havainneet yhtäläisyyttä murteessa, samaten muutkin Hämäläis-heimon kaksi päähaaraa nähdään nyt hajallansa, kahteen eri paikkaan erinneenä. Ihmeellinen yhtäläisyys kielen muodoissa nähdään Räävelin murteen välillä, jota pitkin Wironmaan pohjoista rannikkoa puhutaan, ja sen, joka Turun rantamaalla on tavallinen, varsinkin missä tämä murre on pysynyt sekoittamattomampana esim. Uudenkaupungin ja Rauman seuduilla. Näiden molempain murteitten yhteys on kohta silmiin astuva ja monin verroin suurempi kuin ennen mainittuin, todistaen sillä selvästi että Turkulaiset ja Rääveliläiset ovat paljo myöhemmin eronneet toisistaan. Niin-ikään huomaitaan taas monessa tärkeässä suhteessa yhteyttä Tarton murteen, Wiron sydänmaalaisten ynnä myös osaksi läntisen rannikon sekä saariston asukasten puheen välillä, ja sen mitä Warsinais Hämäläiset meidän Hämeessä sekä Satakunnassa puhelevat. Nähtävästi ovat nämät molemmat Hämäläis-heimokunnan haarat, painuessaan Suomenlahden pohjukasta länteen päin, siinä kumpainenkin hajonneet kahdeksi parveksi. Toiset on jatkaneet tietään etelä-, toiset pohjoispuolitse tätä lahtea. Tämän asian voimme nykyisillä tietovaroilla jo päättää varmaksi. Warsin vaikeaa sitä vastaan on vielä sanoa, milloin tämä siirto tapahtui ja kumpainen näitä osakuntia ensiksi joutui perille. Wironpuoliset seikat antavat syytä siihen luuloon että Warsinais-Hämäläinen haara kulki ensinnä. Sillä Tarttolaisten kieli on monin suhtein sekä sanoissa että muodoissa Liivin kielen kaltainen. Paitsi sitä on siinä useimmat ainoasti Lapin vaikutuksesta selitettävät omituisuudet. Ja vihdoinkin ovat Tarttolaiset Rääveliläisiä etelämpänä. Suomen puolella sitä vastoin ovat päinvastoin Warsinais-Hämäläisten asuinsijat jäljempänä, idempänä, ja osoittaisivat myöhempää tuloa. Ehkä onnistunee vastaisille tutkijoille saada tämäkin sekava vyhti selvälle.
Muutamia seikkoja, jotka kukaties voisivat viitata milloin näiden Hämäläis-haarain muutto tapahtui, näemme kuitenkin mainittuna Wenäjän aikakirjoissa. Hämäläisiä parvikuntia ne mainitsevat vielä vuosien 1000 ja 1100:n välillä Laatokan itäpuolella asuvina. Wasta 12:n vuosisadan keskipaikoilla näkyvät Wenäläiset saaneen ne seudut kokonaan haltuunsa. Silloin kenties Warsinais-Hämäläiset ajettiin Suomeen. Sata vuotta ennen olivat ehkä Turkulaiset ja Räävelin Wirolaiset tulleet tungetuiksi asuinpaikoiltansa Neva- ja Kymi-joen sekä Laatokan välillä ja siirtyneet nykyiselle maalleen.