Tähän viimeinmainittuun aikaan näet tiedetään Karjalaisten saapuneen Laatokan läntisrannalle, jopa valloittaneen enimmän osan Inkerin maatakin itselleen. Todennäköistä on että he silloin työnsivät lännemmäksi näiden seutuin entiset asukkaat. Toinen osa jäi kuitenkin jäljelle ja suli yhteen Karjalaisten kanssa, niinkuin vieläkin Wiipurin rantalaisten sekakielestä on nähtävänä. Hämäläiset olivat kulullaan tulleet Laatokan eteläpuolitse; Karjalaiset sitä vastaan kiersivät sen pohjoispuolitse. Mutta mitä tietä he sinne olivat saapuneet, siitä ei ole mitään tietoa. Olivatko ensin käyneet Wienan vesillä ja sitten vasta painuneet länteen? Wai olivatko kohta alusta jakauneet, muutamat pohjoiseenpäin, toiset taas länttä kohti kulkien?
Koko maamme ei kuitenkaan kerrassaan saanut asukkaita, Sydänmaille ei vielä asettunut vakinaisia asukkaita eikä myös Pohjan rannikollekaan. Turkulaiset valtasivat omakseen Kokemäen joelle asti sen rantamaan, joka on eteläisen harjumme eteläpuolella; itäänpäin heidän murteensa ulottuu vielä nytkin, vaikka suuresti sekautuneena, Helsingin seuduille asti. Warsinaiset Hämäläiset poikkesivat rantaharjanteen yli ja ottivat asunnoikseen Päijänteen etelä puolen ynnä Tamperen seudut. Karjalaiset, Laatokan läntisrannalle jouduttuansa, levisivät lännessä hamaan Päijänteelle saakka, sekautuen siellä Hämäläisten kanssa. Etelämpänä tuli Kymijoki heidän rajakseen. Näkyy kuitenkin muutama karjalainen parvikunta joutuneen vieläkin lännemmäksi. Murteen omituisuuksista on tahdottu päättä että myös Loimaajoen notkelman ynnä Kokemäen joen suupuolen asukkaat olisivat itäsuomalaista sukuperää. Karjalan kappeli ja Mynämäen pitäjä (ruotsiksi Wirmo ehkä väännetty muinaisesta Wiromaa) kukaties osoittavat nimillään näiden Karjalaisten ja rantamaan Wirolaisen kansan rajaa.
IV. Suomalaisten elanto ja tavat pakanuuden aikoina.
1. Miesten työt ja toimet.
Hyvin vähäiset ovat ne kirjalliset tiedot, jotka ovat meille säilyneet esivanhempiemme olosta ja elosta, semmoisina kuin olivat pakanuuden aikoina. Heidän voittajansa ja käännyttäjänsä, Ruotsalaiset, olivat itsekin silloin vielä liian sivistymättömät, kirjallisiin toimiin taipumattomat, että olisivat muistoon panneet havaintonsa näistä asioista. Mutta muutamat siellä täällä löytyvät hajalliset tiedot lisäämällä siihen mitä Kalevala meille kertoelee ynnä myös vertaamalla mitä saksalaiset aikakirjat sisältävät Wirolaisten tavoista, voimme kuitenkin saada jonkunlaisen kuvan Muinais-Suomalaisten elämästä.
Suomenlahden etelä-puolella asuvilla heimolaisillamme, Liivin ja Wiron kansoilla, oli maanviljelys pakanuuden viime aikoina sangen kukoistavana ja silminnähtävästi pää-elatuskeinona. Ehkäpä sopinee siitä päättää että se myös lounaisrannikkomme asukkailla oli yhtä edistynyt. Liiviläisten tiedetään myös pitäneen mehiläis-puita. Suomessa niitä myös tavataan Turun puolella ynnä vähäisen Satakunnassa. Kukaties oli se taito jo tuotu muassa, koska ainakin edellisen seudun asukkaat muuttivat Suomeen.
Ylimalkaan oli kuitenkin silloin maanviljelys useimmille Suomen maan asujamille vaan syrjätoimena. Wakinaista peltoa ei tainnut olla paljo yhtään. Enimmiten harjoitettiin kaskenviljelystä, johon suurissa harvalta asutuissa saloissa olikin hyvä tilaisuus. Myös oli siitä se etu, ettei se estänyt, jos muiden silloin tärkeämpäin elatuskeinoin tähden tahdottiin muuttaa toiseen niille sopivampaan paikkaan. Ohra on ollut Suomalaisten aikaisin viljalaji, niinkuin sen omakeksimä nimi todistaa. Hämäläis-haaralle oli samaten nisukin vanhastaan tuttu. Rukiit sitä vastaan Suomalaiset oppivat vasta naapureiltansa tuntemaan. Kuitenkin tiedetään niitäkin edes etelä-puolella Suomen lahtea jo silloin viljellyksi.
Karjanhoito taisi olla paljo edistyneempi kuin maanviljelys. Nimestä päättäin olisivat Karjalaiset erittäin olleet ahkerat tähän toimeen. Mutta aivan suuret karjat ei kuitenkaan Suomen asukkailla liene ollut. Sen näyttää tapa, millä Ruotsin vallan ensiaikoina verot maksettiin. Uudenmaan ruotsalaiset asukkaat antoivat enimmiten karjan antimia. Muiden maakuntain suomalainen kansa puolestaan useimmin paikoin maksoi veronsa metsän nahkasilla.
Kalastus ja metsänkäynti ne olivat pakanuuden aikana esivanhempiemme paraina elatuskeinoina. Edellinen antoi ruokaa; toinen paitsi sitä myös kauppatavaraa, jota voitiin vaihtaa ulkomaalaisille suolaan sekä heidän teoskaluihinsa. Käytettiinpä muutamia tavallisempia nahkasia myös tavarain arvon määränä, rahana. Suomen asukkailla olivat varsinkin oravat semmoisina kaupan välittäjinä. Siitä syystä saikin sana raha, alkuansa oravannahkan nimi, vähitellen nykyisen merkityksensä. Kalevalasta, jossa on kerrottu että Lemminkäisen hiihtosauvan varsi maksoi saukon, sompa ruskean reposen, näemme kuitenkin että myös muita nahkoja maksuna käytettiin. Eteläpuolella Suomen lahtea olivat näädän nahkaset tavallisimpina rahoina. Nogatiksi (liivin sanasta noog = nahka) sanottiin vielä kauan valloituksen perästäkin muutamaa hopearahanlajia. Siitä on tainnut sitten tulla näädän nimi: viroksi nugis, suomeksi muinoin nägätsi s.o. nahka-elävä. Nogatista tuli myös lättiläinen sana naud = raha, joka viron kielellä merkitsee aarretta.
Kaikesta metsästämisestä vaarallisin ja siis myös kunniallisin oli karhun pyynti. Tätä eläintä ovat kaikki suomensukuiset kansat pitäneet erinomaisessa arvossa. Ei häntä koskaan mainittu oikealla nimellä, aina vaan kaikellaisilla lempisanoilla. Mesikämmen, Otso (leveä-otsainen), Metsän omena, Metsän kuningas, tällä lailla häntä puhuteltiin. Kun karja laskettiin metsään, piti hartaasti ja imartelemalla pyytää että karhu menisi omia korpipolkujansa, kauvemmaksi karjamailta. Jospa kuitenkin sattui karjan likelle, piti pyytää häntä painamaan päänsä mättääsen ja nurmelle nukahtamaan ettei kellojen tärinä nostaisi paljoja haluja. Jospa himo tuli kovin voimalliseksi, olihan puun pökkelöt ja muurahaiskeot, joita hajoittamalla saisi vihaa tyydyttää. Ja nälän tuntuessa olihan sienet metsässä, oli marjoja sekä myös simaa mättäitten alla.