Talvella kun tultiin häiritsemään kontion lepoa, piti metsästäjän kauniisti pyytää anteeksi siitä. "Älä suutu", näin lauloi hän, "en minä sinua kaatanut. Itse vierit havulta; syksyiset säät on liukkaat, pilviset päivät pimeät. Risut ne rikkoivat rintasi, varvut vatsas hajoittivat!" Sanoman tultua taloon että suuri urhotyö oli hyvin menestynyt, lakaistiin kohta lattiat, siivottiin seinät, pestiin pöydät. Myös varusteltiin kaikenlaista ruokaa ynnä oluttakin pitoja varten. Koko kylän kansa keräytyi pitotaloon pyhävaatteissa, paraat korut päällään. Jopa joutuivat viimein metsämiehetkin kotia saaliinsa kanssa, kaikutellen saloa lauluillaan, soitannoillansa. Ovet paiskattiin selälleen, kaikki naisväki työnnettiin syrjälle ja korkia vieras kuljetettiin juhlallisesti tupaan, peräpenkille. Siellä ratkaistiin hänen päältään rahainen turkki, jota tehdessä taas piti pyytää anteeksi ja lohduttaa sillä ettei hänen taljansa joutuisikaan herjain hetaleiksi, vaivasten vaatteiksi, vaan ainoasti kelpo urhoin tarpeiksi käytettäisiin. Nyt lihat paistettiin ja syötiin, karhun synty-runoa laulettaissa. Wiimein vietiin pääkallo mäelle, jossa se ripustettiin pyhän puun oksalle, honkahan satahavuhun. Mutta kansa vietti vielä myöhäiseen yöhön Karhun peijaisia eli Kouvon päällisiä (yksi karhun nimi oli myös kouko, s.o. vanha äijä) oluen juomisella sekä runoin laulamisella.
Niin tähdellisenä pidettiin metsänkäynti siihen aikaan, että se mies vasta oli täysi mies, ken siihen tarpeelliset temput tiesi. Erittäinkin oli tarkkuus ampumisessa suuressa arvossa. Wasta kun poika sen taidon oli oppinut, oli "tullut joutselle", tuli hän oikein mieslukuun otetuksi.
Käsitöistä näkyy sepän taito olleen vanhin ja suurimman arvoinen esivanhemmillamme. Siitä tulikin että sanaa seppä myöhemmin ruvettiin käyttämään kaikista käsitöitten mestareista; saatiin puuseppiä, rättiseppiä (molemmat Wirossa vielä nytkin merkityksessä nikkari ja kraatari), jopa myös runoseppiä. Lienevätkö Suomalaiset alkuansa itse keksineet sepän taidon vai naapureiltaan oppineet, siitä ovat tutkijat vielä erimielin. Mutta varmaa on että he jo ikivanhoina aikoina osasivat saada rautaa heidän järvissään ja soissaan makaavasta rautahölmästä, ja että naapureinsa tarinoissa aina ovat matkitut sangen taitaviksi takojiksi. Erittäinkin halulliset olivat Suomesta saadut sota-aseet. Suomen sepän takoma miekka tai nuoli, jota tehtäessä muka oli monta voimallista loihtua luettu, pystyi vaikka mihin. — Paitsi metallikaluja osattiin tietysti Suomessa jo silloin puu-astioitakin tehdä ja huoneita salvota.
2. Sota.
Wielä on yksi miesten toimi mainittava, mihin Suomalaiset varsinkin pakanuuden viimeisinä aikoina näkyvät antauneen suurella ahkeruudella, niin että se ikään kuin elinkeinoksi muuttui. Tämä toimi oli sodankäynti. Samalla aikaa kuu Skandinavit, kristin-uskoon kääntyen, lakkasivat hävitysretkistänsä Etelä-Eurooppaan, alkoivat heidän slavinsukuiset naapuri-pakanansa Itämeren etelärannikolla ynnä suomalaiset heimot kummin puolin Suomenlahtea vuorostaan käydä heillä vieraina. Pienillä kannettomilla aluksillaan he purjehtivat rohkeasti Itämeren selkien yli ja ryöstelivät sekä Ruotsin itäistä rantamaata että myös Skoonea, joka silloin vielä kuului Tanskan vallan alle. Jos runoja on uskominen, käytiin kaksi kolme kertaa kesässä tämmöisillä retkillä. Erittäinkin ahkeroita merirosvoja näkyvät Wirolaiset olleen. Mannermaalla oli sotaretkien tavallinen aika Wiron puolella ja epäilemättä myös Suomessa joulujuhlien perästä, jolloin pakkanen oli tehnyt sillat joitten ja vesien yli ja lumella oli hyvä kulkea. Silloin kävivät soturit ratsunsa selkään istumaan tai myös rekeensä ja läksivät riemulauluilla verityöhönsä. Reet piti aina olla muassa saaliin kuljetusta varten. Wihollisen maahan tultua talot poltettiin, pellot hävitettiin, täys-ikäiset miehet tavallisesti tapettiin kaikki tyyni. Waimojen ja lasten tappamista sitä vastaan katsottiin luvattomaksi, häpeälliseksi. "Ei liene minua luotu naisia menettämähän", arveli Ilmarisenkin miekka, kun hän sillä aikoi vastahakoista morsianta hukata. Waimot ja lapset vietiin saaliiksi kotiin, joissa edellisistä muutamat joskus naitiin, muut ynnä lapset käytettiin orjina. Saaliiksi kelpasi muutenkin kaikki mitä vaan irtonaista taloissa oli: vaatteet, työkalut, ruoakset ja karjat.
Tämmöisestä perin-juurisesta hävityksestä säilyäkseen, paettiin, jos vaan ajallansa vielä saatiin sanoma vihollisen tulosta, kaikellaisiin turvapaikkoihin. Wirolaisilla oli paikottain maan-alaiset luolat, mihin perheineen, tavaroineen kätkeytyivät. Missä ei semmoisia ollut, paettiin sekä Wirossa että myös Suomessa jylhimpään korpeen. Siellä oli sitä varten rakennetut piilopirtit. Näiden piilopaikkojen ympäri hakattiin metsä murroksiksi, joiden takaa oli helpompi torjua pois vihollista, jos hän kuitenkin sinne osasi. Lujempana turvana olivat kuitenkin linnat, joita Wirossa oli joksensa tiheässä ynnä Suomessakin useammin paikoin. Semmoinen on esim. se, jonka jälkeä näkyy likellä Porvoota. Meidän mäkisessä maassamme ovat linnat vuorilla raketut; Wirossa sitä vastaan lakealla kankaalla. Siellä täytyi sentähden mättää kokoon erinomaisen korkeat multavallit suojaksi. Wallin ylireunalle tiedetään Wirolaisten, samoin kuin Bjarmalaisistakin olemme nähneet, vielä panneen lujan ja korkean sorto-aidan suurista puista. Wirolaisten linnain keskellä on aina kaivo. Piirittäjät puolestaan kaasivat myös murroksia ylt'ympäri linnan, ampuen niiden takaa jokaista kun linnan vallille tuli näkyviin. Sitten mättivät kokoon korkeat risuläjät, joiden polttamalla yrittivät sytyttää vallin päällistä sorto-aitaa. Wäkirynnäkkö viimein lopetti piirityksen; vihollinen pääsi sillä sisään taikka sai selkäänsä ja läksi pois.
Kalevalasta näemme Suomalaisilla olleen tapana että päälliköt kaksimiekkasilla joskus koettivat voimiansa ennen yleistä tappelua. Molemmat taistelijat silloin kävivät yhden härän vuodan päälle seisomaan. Ensiksi mitattiin miekat; kenen oli miekka pitempi se sai ensimmäiseksi sivaltaa. Toisen päällikön kaaduttua riensi hänen vimmastunut väkensä kostamaan ja niin alkoi yleinen kahakka. Wirolaisista ja Liiviläisistä on kerrottu että he taisteluun kävivät huikealla huudolla ja kilpien kalisuttamisella. Kurjensaaren sotaisat asukkaat aina huusivat "Tour' abita!" näin kutsuen sotajumalaansa auttajaksi. — Wälirauha sovittiin Wirossa sillä tavoin että viholliset toisilleen lähettivät kumpikin yhden keihään; kun välirauha oli lakkautettava, laitettiin keihäs jälleen takaisin. Wakinaista rauhaa sovittaessa piti sovinto vahvistettaman juhlallisilla uhreilla.
Suomenlahden eteläpuolisista heimolaisista on se varmaa tieto, etteivät käyttäneet rautapaitoja. Tuskin niitä siis lienee ollut meidänkään esivanhemmilla. Mitä Kalevalassa on rautapaidoista sekä "luustoista" mainittu, lienee myöhempää lisäystä. Ainoana suojana oli kilpi, joka ainakin Kuurilaisilla oli tehty kahdesta laudasta ja viskattiin pois likelle tultua. Päässä ehkä jo kannettiin silloin vahvempana turvana jonkunlaista kypärää. Aseina olivat miekka, kalpa eli säilä; tappara eli sotakirves; tuura eli rautakanki; keihäs; joutsi nuolineen, jonka käyttämisessä Suomalaiset kehuttiin ylen tarkoiksi; nuija; linko kivineen; mainitaanpa Wirolaisilla myös ahraimet sekä viikatteet sota-aseina. Kalevipoika-runoissa on järjestetty virolainen sotarinta meille kuvattu. Keihäs-miesten piti olla keskellä eturivissä; niiden takana seisoivat tapparan kantajat. Nuijalla ja ahraimilla varustetut asetettiin niiden äärille, ja linkojat kummallekin puolelle aivan äärimmäisiksi. Joutsimiesten piti sotarinnan takaa mäen vietteeltä lennättää nuoliansa. Ratsumiesten, joiden sijasta ei kuitenkaan ole puhetta, piti rae-sateen tavalla tuiskahtaa päälle. Samain runoin mukaan oli Wirolaisilla myös liput kunkin joukon merkkinä. Kukaties on kuitenkin tämä kuvaus syntynyt myöhemmin, kun Wirolaiset olivat tottuneet edistyneempien kansain sota-temppuja näkemään. Lippu on sentään suomenkin kielessä alkuperäinen sana.
2. Waimoin elämä ja toimet.
Mitä sivistymättömämpi joku kansa on, sitä halvempana se pitää vaimojansa, sitä raskaammat työt se sälyttää heidän niskoilleen. Paras sivistyksen mitta on aina se, missä arvossa missäkin kansassa vaimot ovat. Meidän esivanhemmillakin olivat vaimot alkuaikoina epäilemättä paljaina työorjina. Kuitenkin näkyy heidän tilansa pakanuuden viime aikoina jo suuresti parantuneen. Näin ainakin voimme jollakin varmuudella päättää Kalevalan runoista, varsinkin koska myös Wiron vanhat runot useammin suhtein todistavat samaa.