Naimiskauppa, sen tämä vanha nimi jo selvästi osoittaa, oli alkuansa esivanhemmillamme työorjan myömistä, samaten kuin nytkin vielä on Siperiassa asuvilla suomensukuisilla kansoilla. Isä on syöttänyt tytön vahvaksi työntekiäksi; siitä vaivastaan hän tahtoo maksun; muulla keinoin ei anna häntä. Monastipa, kun kosijalla ei ole ostoon tarpeellisia varoja, hän tulee salaa ja ryöstää tytön väkisin. Nämät ryöstöt ovat sitä tavallisemmat, koska vanha laki käskee ottaa nainen vieraasta, usein vihollisesta suvusta.
Tämä raaka tapa, sen näemme sekä Suomen että Wiron runoista, oli meidän esivanhemmillamme jo suuresti sivistynyt, vaikka kyllä muutamia jälkiä muinaisista pitämyksistä vielä oli tallella. Pakanuuden viimeisinä aikoina suomalaisella ja virolaisella tytöllä jo oli valta valita kenelle tahtoi mennä. Usein tahtoi suku häntä toiselle, itsepäs hän otti toisen. Taikka jos pelkäsi pakoitusta sukulaistensa puolesta, niin hukutti itsensä pikemmin kuin että olisi myöntynyt. Kosiomaksu oli kyllä vielä jäljillä, vaan useammin muuttunut urhotöiksi, joilla morsian oli ansaittava. Kuitenkin olivat tyttöin ryöstöt vielä aivan tavalliset; sen näemme runoistamme, sen myös todistavat Saksalaisten aikakirjat Wirolaisista. Wanha vielä voimassa oleva tapa, joka kielsi oman heimon eli kylän tyttöjä naimasta, nähtävästi yllytti tämmöiseen väkivaltaan. Mutta runot näyttävät myös, kuinka väkinäinen teko jo oli naisten kohonneelle mielelle vastahakoinen. Näin ryöstetyt morsiamet usein hukuttivat itsensä tai olivat uskottomat miehillensä. He olivat jo liian jalot paljaaksi sotasaaliiksi.
Häät vietettiin suurilla juhlallisuuksilla, runsaalla syömisellä sekä oluen juomisella, ja runoin laulamisella, joissa kumpaisellekin puolisolle esitettiin mitkä velvollisuudet heille oli uudessa säädyssä, ja annettiin heille hyviä neuvoja. Menot monellaiset olivat myös noudatettavat, joista muutamat ovat niin vanhaa alkuperää, että niitä nytkin vielä tapaamme Wirolaisilla samallaisina kuin meillä, jopa myös kauas ja ikivanhoina aikoina meistä eronneilla Madjarilaisilla. Wirolaisia tiedetään olleen tavallista pitää useampia vaimoja. Ettei monivaimoisuus Suomessakaan ollut aivan näkymätöntä, näyttää runo Lemminkäisestä, joka käskee mennä Pohjolan neitoa kosimaan, vaikka hänellä jo on Kyllikki puolisona. Hänen äitinsä epäys tässä tilaisuudessa: "kamala on naista kaksi yhdellä miehellä!" todistaa kuitenkin, jos ei se ehkä myöhempi lisäys liene, että jo semmoista tekoa luvattomana pidettiin.
Useammin paikoin Kalevalassa näemme että mies kosiessaan etupäässä piti silmällä mesileivän leipojan, kenstin kehrääjän ja kutojan, sanalla sanoen oivan työntekijän saamista taloonsa; täynnä ovat runot myös kuvauksia siitä kuinka naisen sääty, tyttö-oloon verraten, oli työläs ja huolettava. "Kuni huiskit hunnutoinna, sini huiskit huoletoinna; huntu vasta huolta tuopi, palttina pahaa mieltä!" näin laulettiin nuorikolle häissä. Naisilla olikin todella paljo ja raskasta työtä toimitettavana. Heitä kyllä ei, niinkuin esim. Pohjois-Amerikan indianilaisilla metsästäjä-heimoilla, käsketty kauvas korpiin ammuttua saalista noutamaan, kun puoliso illalla väsyneenä palasi eräretkeltään. Ei myös ollut maanviljelyksen raskas vaiva yksistään hänen olkapäillensä sälytetty. Siksi olivat Suomalaiset jo liian sivistyneet. Mutta sittekin tuli vaimoille usein kovin rasittava työ osaksi. Heidän toimitettavat olivat ne työt, joita naiset vieläkin yhä toimittavat suomalaisessa salossa. He auttoivat miehiä heinän lyömisessä, kasken poltossa sekä riihen puimisessa. Yksinänsä sen lisäksi hoitivat karjaa, kutoivat vaatteet, laittoivat ruuvat, pitivät tuvat sekä vaatteet puhtaana ja varustivat saunat. Mutta näiden töiden lisäksi, jotka enimmäksi osaksi kuuluvatkin naisille, tuli vielä erinomaisen vaivaloinen ja rasittava työ, josta nykyiset vaimot onnekseen jo ovat pääsneet. Tämä työ oli viljan jauhaminen. Silloin ei vielä ollut Suomessa myllyjä minkäänlaisia, ei tuulen eikä veden käyttämiä. Kaikki vilja oli jauhattava tuvassa seisovan kahden kiven välillä, joita piti käsillä vierittää. Monesti olivat raukat uupua ennen kun saivat talolle tarpeellisen jauhon jauhatuksi.
Rakkaus yksin vaan voi huojentaa näin vaivaloista elämää. Runoissamme onkin monta esimerkkiä että esivanhempamme, vaikka kyllä kosiessaan työntekijää hakivat, samassa myös hakivat itselleen sydänten kumppalia morsiamesta. Ilmarisen syvä suru, kuin hänen vaimonsa on kuollut, todistaa sen selvästi, ettei tämä ollut hänellä ainoasti työorjana. Olipa toinenkin rakkaus, joka epäilemättä suuresti sulostutti Suomen naisen päiviä; se oli rakkaus hänen ja lastensa välillä. Joka kerta kun siihen tilaisuutta on, kuvaavat runot tätä rakkautta niin hellästi, liikuttavaisesti, että ne paikat ovat kaikkein ihanimpia koko vanhassa runoudessamme. Paha rangaistus, sanovat runot, on sille tarjona, ken oman äitinsä, kantajansa mieltä pahoittaa. Emäntänäkin oli Suomen naisella suuri arvonsa ja jokseenkin vapaa valta kotitöitten piirissä. Leskenä oli hän koko talon hallitsijana. Alempaa arvoa miesten suhteen osoittavaa oli sitä vasten taas että naisille ei annettu osaa isän perinnöstä ja että he eivät saaneet istua pöydässä miesten kanssa, vaan piti näitä palveltuaan syödä ovempana lieden ääressä, niinkuin nytkin vielä on paikoin tapana. Samoin myös näkyy silloin olleen aivan tavallista että mies vaimoansa kuritti lyömisellä.
Wiimeeksi sananen vielä Suomen naisten puvusta siihen aikaan. Se taisi pää-asiallisesti olla semmoinen kuin nytkin vielä nähdään Jääskeläisillä Wiipurin seuduilla. Sen todistavat Kalevalan ja Wironkin runoin yhtä pitävät kuvaukset. Tytöt kävivät peittämättömillä hiuksilla, jotka muutamin seuduin olivat palmikoitut, toisin taas tasaisiksi leikatut. Kulmilla oli heillä punainen tai sininen lanka, Wirossa tämmöisillä nauhoilla kääritty sepel. Naidessaan saivat sitten hunnun päähän, erimuotoisen eri seuduissa. Waatteitten liepeet olivat monivärisillä nauhoilla päärmätyt tai langoilla kirjatut. Monastikin kudottiin myös hopea- ja kultalankaa itse kankaisin, niinkuin Liivinmaalla haudoista löydetyt vaatteet todistavat. Paitsi näitä koristuksia panivat suomalaiset immet vielä mielellään päälleen kaikellaisia helineita, kalkkareita. Kaulassa piti olla helmet, lasista, merikullasta tai hopeasta; niiden sijasta käytettiin myös lävistettyjä rahoja sekä muita metallinpalasia. Wyölläkin olivat tämmöisistä helisevistä koruista tehdyt vitjat. Käsivarsissa on käsikääreet, sormissa sormukset. Kaikkein kalleimpana kaunisteena oli ympyriäinen hopeasolki, joka rinnassa kiinnitti vaatteet; mitä suurempi se oli, sitä suurempi sen kantajan rikkaus. Näin koristettuna näyttivät naiset itseänsä pyhinä kisoissa (leikeissä) ja karkeloissa (tanseissa).
Miestenkin puku näkyy olleen semmoinen kuin nykyajan Jääskeläisillä. Se vaan eroitusta että silloin pidettiin haventa (partaa) miehelle välttämättömänä koristuksena. Myöskin taisi patalakki olla hatun sijassa.
4. Hallitus ja lait.
Oikein vakinaista valtakuntaa ei Suomalaiset saaneetkaan rakennetuksi ennen kun joutuivat vieraan vallan alle. Ei ole ollut koskaan yhteistä kuningasta, joka olis yhdistänyt heidät kaikki mahtavalla valtikallansa. Siksi he asuivat liian hajallaan, liian avaralla alueella. Mahdollisempi ja luonnollisempi olisi ollut kuitenkin kunkin suuren heimokunnan yhdistyminen eri hallitsijansa alla. Mutta sitäkään eivät Suomalaiset tehneet. Ei ole milloinkaan ollut Karjalaisten, tai Wirolaisten, tai Warsinais-Hämäläisten kuningasta. Suomalaiset eivät rakastaneet yksinvaltaa. Heidän hallitustapansa oli aivan toisellainen.
Katsokaamme kuinka laita oli Wirossa, jonka hallitus-oloista meillä on jokseenkin laveat tiedot. Useammat (on 14:kin mainittu paikoittain) naapurikylät aina olivat yhdistetyt yhdeksi kihlakunnaksi. Jokaisella tämmöisellä kihlakunnalla oli ylinnä päällikkönä sen vanhin. Mitä toimituksia ja kuinka avara valta vanhimmalla oli, siitä ovat tiedot valitettavasti vaillinaiset. Luultavasti olivat he tuomareina; ainakin on yksi tilaisuus mainittu, jolloin Saksalaiset, yhden maakunnan kristin-uskoon käännettyään, asettivat juuri nämät vanhimmat tuomareiksi, arvattavasti totuttua tointa jatkamaan. Sodassa olivat vanhimmat päällikköinä. — Useammat likinäiset kihlakunnat taas olivat yhtenä maakuntana. Aika ajoin pidettiin näissä aina keräjät, joihin maakunnan miehet tulivat kokoon yhteisiä, tärkeitä asioita keskustelemaan ja päättämään. Tässä päätettiin yhteiset sotaretket, otettiin vastaan muiden maakuntain tai muukalais-kansain lähettiläät, ja sovittiin niiden kanssa liitoista tai rauhasta. Ei näy mitään merkkiä siitä että vanhimmilla olisi ollut suurempi sananvalta keräjissä kuin muillakaan. Mutta arvata sopii että mainion arvoisan päällikön sana pidettiin painavampana. Keräjissä aina juotiin vahvasti mettä, joka sitä varten oli tehty. — Olipa Raigalan kylässä Harjun maakuntaa, noin keskipaikoilla Wirolaisten aluetta, yhteinenkin keräjäpaikka, mihin kaikkein ympäri asuvain kansain, se on nähtävästi kaikkein Wiron maakuntain lähettiläisten sanotaan tulleen kokoon kerta vuoteensa. Wäli-ajoillakin lähetti toisinaan joku maakunta sanansaattajia muille heitä yhteisiin tuumiin yllyttämään. Mutta sangen heikko tämä erimaakuntien keskinäinen side oli. Tärkeimmistäkin asioista kukin maakunta tavallisesti päätti itsekseen. Toinen saattoi vihollisen kanssa sovinnon solmia, toinen aivan likekkäin oleva jatkoi sotaa, tästä huolimatta. Uuden uskon nostaman eripuraisuuden syyksi pitänee kuitenkin arvata se seikka, että valloitus-sotien aikana kukistetut maakunnat auttoivat Saksalaisia vielä pakanoina olevia veljiänsä vastaan.