Suomen puolisista valtiollisista oloista ei meillä ole paljon mitään tietoja. Se vaan on mainittu että Karjalaisillakin Suomenveden pohjan ja Laatokan välillä oli maakunta- ja kihlakunta-jako. Wienan Karjalaisien olemme nähneet olleen vanhimpiensa hallituksen alla. Tästä voimme siis päättää hallitussuhteitten tällä itäisellä Suomen kansan haaralla olleen yhdelläisinä kuin Wirolaisilla. Sitä suurempi syy on vielä arvella samaa Länsi-Suomen asukkaista, jotka olivat vielä paljo likempää sukua Wirolaisten kanssa. Kenties oli kuitenkin Suomen puolella, missä asukkaita taisi olla harvemmassa ja enemmän hajallansa, maakuntien keskinäinen side vielä heikompi.
Kirjoitettuja lakeja Suomalaisilla ei ollut, sillä kirjoitus oli heille tuntentatoin taito. Mutta vanhat lakisäännöt, joita niin yksinkertaisissa oloissa tietysti ei tarvittu vielä monta, säilytettiin epäilemättä, samoin kuin Ruotsalaisilla samaan aikaan, tuomarin virkaa toimittamien vanhimpien muistossa. Jotkut jäljet näistä kansamme muinaisista omista oikeuskäsitteistä on vieläkin säilynyt Karjalaisten kesken, etenkin Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissä. Niihin kuului tuo jo mainittu, ettei naisilla ollut osaa perinnöissä. Kun tytär kerta oli naitettu ja myötäjäisensä saanut, hänellä ei enää ollut mitään oikeutta vanhempainsa pesään. Samoin poikakin, joka perheestä muutti ulos, sai silloin osinkonsa yhteisestä pesästä, mutta ei sen perästä enään ollut perinnössä osallinen.
Wapailla miehillä ei tainnut olla mitään sääty-eroitusta keskenään. Wanhimmat tietysti pidettiin virkansa tähden suuremmassa arvossa. Mutta suuresti epäiltävä on, vaikkei vaillinaiset tietomme siitä anna selitystä, että heidän virkansa olis ollut perinnöllisenä ja siis jonakuna aatelis-säätynä. Paitsi vapaita löytyi Suomalaisten keskellä myös orjiakin, sodasta oma-saamia vaimoja sekä lapsia taikka muilta ostettuja sotavankeja. Heitä käytettiin raskaampiin töihin.
Wirolaisten tiedetään valloituksen aikoina asuneen suurissa kansakkaissa kylissä. Sama tapa vallitsee yhä nytkin meillä Hämeen maassa. Ja Karjalassa pysyivät vielä muutamia vuosikymmeniä takaperin useammat polvikunnat yhtä sukua hajoamatta yksillä tiloilla. Siitä sopinee päättää suurissa ryhmissä asumisen olleen yleisenä tapana muinaisilla Suomalaisilla. Noina alinomaisina sota-aikoina ei sopinutkaan olla muuten. Jos olis silloin jo hajottu yksinäisiin, toisistaan kauvas eroitettuihin taloihin, niin olisi vihollinen helpommin voinut hävittää heitä yksitellen.
5. Huvitukset.
Useimmat leikit, joita kansa nykyänsä Suomessa harjoittelee, lienevät nykyisempää syntyä ja suureksi osaksi naapurikansoilta lainatut. Alkuperäisesti suomalainen sitä vastaan on epäilemättä arvoituksilla olo. Pitkinä talvis-iltoina, kun päreen valossa koko perhekunta istui koossa tuvassa ja kukaties kyläläisiäkin vielä oli käymään tullut; silloin sopi niin hyvin huvitella arvoitusten esittämisellä ja arvaamisella. Ken määrättyä arvoitusten lukua ei osannut selittää, se tuomittiin pilkalla "Hymylään menemään". Hänelle laulettiin pitkä runo kuinka Hymylässä eletään, ja tehtiin kaikellaisia kujeita.
Paras huvitus oli kuitenkin runoin laulaminen ja kanteleen soitto. Niitä laulettiin taikka itsekseen tai myös kaksi yhdessä, jolloin toinen, säestäjä, aina kertoi esilaulajan sanat. Sillä välin tämä taas mietti jatkoa. Usein tehtiin runot juuri samassa kuin laulettiin. Useimmiten kuitenkin olivat vanhoja, jotka polvesta polveen menivät perintöön, Sisällykseltänsä nämät olivat monellaiset. Niissä oli lempi-, ilo- ja huolilauluja, joita varsinkin naiset laulelivat jauhinkiveä vierittäessään tai lasta liekuttaissa. Toiset laulettiin häissä; ne kuvasivat avioparin elämää ja neuvoivat, varoittelivat avioliittoon ruvenneita. Wielä toiset laulettiin eri juhlissa. Olipa myös loihturunoja, joilla, niinkuin edempänä saamme nähdä, luultiin voitavan saada luonnon voimat tottelemaan. Sukulaisuudessa näiden kanssa olivat rukous-runot, joilla jumalien apua anottiin.
Wiimein vielä oli runoja, joissa ylistettiin esivanhempain urhotöitä. Mainioimmat näistä ovat nyt kerättynä ja kokoon pantuna nimeltä Kalevala. Se kertoo meille kaikkein ensiksi, kuinka maailma luotiin ja tehtiin semmoiseksi kuin se nyt on. Sitten se kuvaelee esivanhempiemme taisteluita Suomen alkuperäisten asukasten, Lappalaisten kanssa. Joukahainen, laiha Lapin poika, joka on kuullut Suomen viisaan runoniekan Wäinämöisen taidosta, tulee kilpalaulantoon hänen kanssaan. Turhaan koettelee hän vanhaa laulajaa voittaa; viimein hän epätoivoissaan tarttuu miekkaan, sillä lopettaakseen taistelon. Mutta Wäinämöinen laulaa hänet suohon, upottaen yhä syvemmälle. Päänsä päästimeksi lupaa silloin Joukahainen sisarensa Wäinämöiselle puolisoksi. Mutta Ainikki, lupauksesta kuultuansa, ei huolikaan mennä vanhan varaksi; kun ei hän muuta pääsösehtoa näe, hukuttaa hän itsensä mereen. Wäinämöinenpä, kun kerran kosiotuumille oli tullut, meni muualta onneansa hakemaan. Hän tuli Pohjolaan, jonka tyttö oli maan mainio, veden valio kauneudeltaan. Wastaukseksi kosintaan hänelle pannaan ansiotyö eteen, takoa kummallinen taikakalu Sampo, kaiken maallisen onnen suoja. Wäinämöinen, joka ei itse osannut takoa, läksi kotiin takaisin ja lähetti sieltä Ilmarisen, sepistä kuuluisimman, aivottua työtä tekemään. Pohjolaan tultuansa, Ilmarinen takoikin, kalkutti kokoon semmoisen myllyn, joka yhdessä laidassa jauhoi jauhoja, toisessa suoloja, kolmannessa rahoja. Tyttöä ei hän kuitenkaan tällä kertaa saanut vielä; sillä tämä ei vielä tahtonut kodista luopua.
Pian sen perästä tulee kolmaskin Kalevalan urho, nuori lieto Lemminkäinen (myös Kaukomieleksi ja Ahdiksi sanottu) Pohjolaan kosimaan. Se oli suuri veitikka, aika naisten naurattaja, tyttöin tanssittaja. Hänellä oli jo vaimo kotona, Kyllikki, jonka hän Saaresta oli ryöstänyt. Mutta hän oli siihen suuttunut, kun tämä aina kävi kylässä kisoissa ja leikeissä. Lemminkäisellekin pantiin useaimmat ansiotyöt eteen, jotka hän kaikki sai toimeen, paitsi viimeistä, nimittäin joutsenen ampumista Tuonelan joelta. Siinä näet eräs Pohjolan paimen ampui hänet kuolijaksi. Äitinsä kyllä haravoi Lemminkäisen jälleen ylös Tuonen joesta ja voiteli terveeksi, eläväksi; mutta urhon ei tehnyt enää mieli mennä Pohjolaan kosimistaan jatkamaan.
Wäinämöinen nyt taas vuorostaan suorihe kosioretkelle Pohjolaan. laittoi itselleen loihtimisella venheen ja läksi purjehtimaan Ilmarisen tietämättä. Tämän sisar kuitenkin havaitsi Wäinämöisen purren ja ilmoitti asian veljelleen. Tämä kohta läksi rantaa myöten ajamaan. Molemmat pääsivät yhtaikaa perille ja ilmoittivat asiansa. Pohjolan emäntä, Louhi, olis tahtonut vävykseen mahtavaa Wäinämöistä; mutta tyttö mielemmin valitsi nuoremman kosijan, Ilmarisen, joka paitsi sitä olikin jo ennen ansainnut hänet Sammon takomisella. Suuret, komeat häät juotiin nyt näille molemmille. Kaikki kansa oli niihin kutsuttu, paitsi Lemminkäinen, sentähden että hän oli niin hetas riitoja nostamaan. Hääjuhlan loputtua tuli Lemminkäinen kutsumatta kuitenkin Pohjolaan ja tappoi isännän kaksintappelussa. Pahaa tekoansa paeten piili hän sitten vuoden Saaressa; mutta siellä nosti hän taas kaikkein miesten vihan, sillä että itseensä heidän naisensa rakastutti. Töin tuskin pääsi hän viimein sieltä hengissä kotiin.