Uhratessa otettiin lakki päästä ja kumarrettiin syvään, jopa heittäydyttiin polvilleen ja lyötiin otsa maahan. Kun uhrieläin oli tapettu, paloiteltiin ruumis ja kappaleet viskattiin jo kiehuvaan vaskiseen uhrikattilaan. Keitoksen valmistuttua lankesivat kaikki polvilleen ja rukoilivat, joikuen epäjumalien kunniaksi. Sitten he söivät etupuolen eläimestä; takapuoli katsottiin halvemmaksi ja säästettiin kotona syötäväksi. Liemi valettiin ja uhrivalkean tuhka pirskoitettiin uhraajien päälle. Osa lihoista asetettiin lavalle seitaa varten; myös voideltiin sitä paksulta verellä sekä rasvalla. Uhrattujen porojen sarvet ladottiin ympyrään lavan reunoja myöten sarvitarhaksi.
Tämä lappalaisten perin pakanallinen elämä ei voikaan meitä ihmetyttää, kun saamme tietää heidän kirkollisten asioittensa laidan. Koko Kemin Lappi, nykyiset Utsjoen, Inarin, Kemijärven, Kuolajärven, Sodankylän sekä Kuusamon pitäjät kuuluivat näet Kemin kirkkoherran piiriin. Tuon äärettömän pitäjän ainoa pappi asui siis Pohjanlahden rannalla, 70-80 peninkulman päässä seurakuntansa toisesta päästä. Rothoviuksen alkuaikoina oli Kemissä hyvin innokas, ankara kirkkoherra, Juhana Pictorius. Tämä hävitteli, huolimatta lappalaisten katkerasta vihasta, paljon noitarumpuja ja antoi noituudesta tavatuille omin käsin selkään. Mutta paljonkos hän kerkesi kulkea valvomassa äärettömässä piirikunnassaan. Senvuoksi jaettiin Kemin pitäjä v. 1648 Kristiina kuningattaren käskystä. Kruunun kustannuksella rakennettiin Kemin Lappiin kaksi kirkkoa, toinen Inariin, toinen Kemijärven rannalle, ja Rothovius toimitti sinne kirkkoherroiksi Esaias Bothniensiksen eli Ijanderin sekä Jaakko Lappoensiksen eli Lapodiuksen. Nämät nuoret papit jatkoivat innolla edeltäjänsä työtä polttaen noitarumpuja sekä hävittäen seitoja. Vaan vielä kului jommoinenkin aika, ennenkuin pakanallinen epäjumalanpalvelus niiltä mailta saatiin poistetuksi. Pictorius kehui tosin tehneensä noitarummuista melkein lopun, ja professori Wexionius pari vuotta uusien kirkkojen perustamisen jälkeen väitti, ettei Lapissa muka enää ollenkaan kuulu noituutta, paitsi kenties paimentolaisina kuljeksivien joukossa. Mutta sittenkin tapasi vielä Kemijärveltä v. 1675 eroitetun Kuusamon pitäjän ensimäinen kirkkoherra, Gabriel Tuderus, kosolta sekä noitarumpuja että myös "kannuksia" (puuseitoja), jotka hän sitten kokosi kasaan, saareen keskelle Kuusamonjärveä, ja juhlallisesti poltti tuhaksi.
Pakanuuden ulkonaisten merkkien hävityksen ohella ruvettiin nyt myös opetuksen välityksellä karkoittamaan sisällistä pakanuutta. Mutta Kemin Lapin papit eivät siinä toimessa viitsineet vaivata itseään oppimalla seurakuntalaistensa kieltä, jotta he olisivat voineet käyttää Ruotsissa siihen aikaan jo toimitettuja lappalaisia kirjoja. He katsoivat mukavammaksi pakottaa lappalaisia heidän äidinkieltänsä, suomea, käyttämään. He antoivat heille ainoastaan suomalaisia kirjoja käteen, jotka olivat, monasti ymmärtämättä, luettavat ulkoa; myös käskivät he lappalaisten kotonakin aina puhutella lapsiansa suomeksi, että nämät jo aikaiseen tottuisivat kirkkokieleen. Tämän suomalaistuttamishankkeen paremmaksi menestykseksi kutsui Rothovius koko joukon suomalaisia uudistalolaisia rantamaalta Lappiin. Semmoisia oli kyllä jo aikaisemminkin tämän vuosisadan alusta muuttanut näille seuduille, vaan nyt karttui heidän lukunsa karttumistaan. Lappalaiset täten osittain karkoitettiin vielä pohjoisemmaksi; osaksi he muuttuivat suomalaisiksi naimisten kautta tulokasten kanssa tai mukaantumalla heidän elantotapoihinsa. Kielten sukulaisuus vaikutti sen, että yhteensulaminen kävi verraten nopeasti. Lappalaiset oppivat helposti suomenkieltä ja unohtivat omansa, niin että sitä nyt enää ainoastaan Utsjoella sekä Inarissa kuulee. Näin tekivät siis täällä omat heimolaiset lappalaisten kansallisuudelle paljon enemmän väkivaltaa ja vahinkoa kuin ihan muukalaiset valtiaat Ruotsissa ja Norjassa.
8. Kreivin aika Suomessa.
Nuorempien aatelismiesten joukossa, joita Kustaa Aadolf enemmän kuin muita suosi ja joista hän toivoi paljon hyötyä isänmaalle, oli jo aikaisin kreivi Pietari Brahe. Alettiinpa yleisesti puhua, että tästä nuoresta herrasta voisi kohota vaarallinen kilpaveli itse Aksel Oxenstjernallekin, kuninkaan rakkaimmalle ystävälle ja luottamusmiehelle. Brahe oli mukana sekä Puolan että Saksan sodassa, aina Kustaa Aadolfin lähimmässä seurassa, ottaen osaa sankaripäällikkönsä moniin vaaroihin. Onnettomassa yrityksessä Danziger-Hauptia vastaan v. 1627 oli Brahe samassa veneessä kuin kuningas, ja kun tältä kypäri putosi jokeen, antoi hän omansa sen sijaan. Yhdeksän luotia lensi silloin heidän välitsensä veneen laidan läpi, ja Brahella oli täysi työ tukkiessaan reikiä vaatteista reväistyillä tilkuilla, ettei vene uppoaisi. — Würzburgin edustalla v. 1631 taas linnasta tullut tykinkuula iski maahan heidän eteensä, ajaen hiekkaa ja soraa molempien silmille. Pian tämän tapauksen jälkeen lähetettiin kuitenkin Brahe kotimaahan takaisin. Hänellä näet oli soturiksi kovin heikko terveys, ja Kustaa Aadolfin tarkka silmä oli sitä paitsi jo huomannut, että isänmaalla olisi suurempaa hyötyä rauhan toimissa hänen nuoresta ystävästänsä.
Kilpailu kuninkaan suosiosta oli varmaan jo alusta alkaen saattanut Oxenstjernan ja Brahen välit vähemmän ystävällisiksi; Kustaa Aadolfin kuoltua ainakin syttyi heidän välillään sangen pian julkinen eripuraisuus, varsinkin senjälkeen kun kansleri oli tullut Saksanmaalta kotiin. Jos jossain asiassa tehtiin valtaneuvostossa vastarintaa Oxenstjernan tuumille, niin oli Brahe aina kiivaimpia. Silminnähtävää oli, että tästä alinomaisesta riidasta näiden molempien mahtavien miesten välillä oli koituva valtakunnalle vahinkoa.
Tähän hätään ilmaantui kuitenkin pian hyvä apuneuvo. Hallitussääntö vuodelta 1634 oli kaikki kenraalikuvernöörinvirat hävittänyt: mutta Suomesta alkoi jo seuraavana vuonna kuulua tämän: johdosta katkeria kaipauksia. Ennen oli toki, niin sanottiin, siellä edes kuninkaansijainen ollut, jolle voitiin valittaa; mutta nyt oli pakko kärsiä kaikki vääryydet, jollei ollut varaa mennä Tukholmaan saakka, meren taakse. Valtionholhoojat päättivät siis uudestaan asettaa Suomeen kenraalikuvernöörin, ja valitsivat siksi yksimielisesti kreivi Brahen. Siellä hän saisi, niin arvelivat virkakumppanit, aivan itsenäisen toimialan, missä hän omin päin, kenenkään muun häiritsemättä, saisi säätää ja päättää, mitä hän maalle paraimmaksi katsoisi. Brahe kiitti hänelle osoitetusta luottamuksesta, jonka vuoksi hän ei tahtonutkaan kieltäytyä, vaan lupasi kaikin voimin koettaa parastansa. Kuitenkaan hän ei voinut olla huomauttamatta, että hän tämmöisessä virassa oli vielä aivan kokematon, sitä paitsi suomenkieltä taitamaton, ja pyysi, että hänelle siis annettaisiin anteeksi, jos hän jossain asiassa sattuisi erehtymään.
Keskipaikoilla marraskuuta 1637 hän astui rouvansa kanssa Neito-laivaan ja läksi purjehtimaan Suomeen päin. Mutta matka Ahvenanmeren yli oli näin myöhään syksyllä sangen vaivalloinen; useat kerrat oli pakko vastatuulen tai liian kovan myrskyn tähden palata Ruotsin rannalle, jotta vasta marrask. 21 p:nä viimein saavuttiin Aurajoen suuhun.
Pietari Brahe oli nyt, niinkuin hänen valtakirjansa osoitti, määrätty "Suomen, Ahvenanmaan sekä molempien Karjalain"[22] ylimmäksi hallitusmieheksi. Hän tuli varustettuna sijaiskuninkaan vallalla ja myös sen mukaisella komealla seurajoukolla. Hänellä oli sangen suuri joukko kanslianvirkamiehiä, 12 drabanttia eli henkivartijaa, jotka juhlatiloissa kulkivat pertuska kädessä hänen edellään sekä takanaan, torvensoittaja, neljä kirjeenviejää (kun ei vielä postilaitosta ollut) y.m.
Jos hänellä oli valtaa, niin olipa voimaakin tehtävänsä täyttämiseen. Brahe oli nyt 35:n vuoden vanha, siis miehuutensa jaloimmassa kukoistuksessa. Hänellä oli sen lisäksi yhtä hyvä tahto kuin valta ja voima tehdä kaikki voitavansa hänelle uskotun maan hyväksi. Saadakseen omin silmin tutustua sen oloihin sekä nähdä sen puutteet ja tarpeet, hän läksi jo alussa vuotta 1638 pitkälle matkalle. Hän kulki Hämeenlinnan, Savonlinnan ja Käkisalmen kautta Viipuriin, josta hän sitten keväällä palasi merta myöten Uudenmaan rantaa pitkin Turkuun. Samalla tavalla hän seuraavinakin vuosina kuljeskeli useampia kuukausia milloin missäkin piirinsä osassa. Enimmiten hän matkusteli talvella, jolloin rekikeli korvasi maanteitten huonouden tai perinpohjaisen puutteen sisämaissa. Mutta merkillisin kaikista hänen matkoistansa on se, jolloin hän kesällä v. 1639 kiersi Suomen jylhimpiä sydänmaita pitkin. Hän ajoi Helsingistä Hämeenlinnan kautta Savonlinnaan ja kulki sitten veneillä järviä sekä jokia myöten, välistä vedättäen aluksensa taipaleitten poikki, Käkisalmen läänin pohjoisimmalle perukalle, Liperiin ja Lieksaan saakka. Vieläpä poikkesi hän rajankin toiselle puolelle, Venäjän alueelle, käyden Lendelässä (Lentiirassa), jossa hän tapasi kaksi kreikanuskoista erakkoa. Sieltä hän jatkoi matkaansa Kajaanin kautta Oulunjärvelle, laski kaikki Oulunjoen kosket ja palasi sitten Turkuun, osaksi laivalla Pohjanlahden rantaa pitkin, osaksi maitse Hämeenkankaan poikki. Näin tuli siis Pohjanmaakin, vaikka se ei oikeastaan kuulunut hänen piiriinsä, Brahen huolellisen tarkastuksen alaiseksi. "Tällä retkellä", kirjoitti hän myöhemmin muistikirjaansa, "oli enemmän nähtävää kuin kukaan uskoisi, sillä kesänaikana ei ennen minua ole vielä yksikään arvokkaampi mies käynyt niillä mailla. Lähetinpä myös miehen Valkeallemerelle saakka tiedustamaan. Tämä takaisin tultuansa antoi tietoja maasta ja kertoi, miten venäläiset keittävät merivedestä suolaa Kemin-Koudassa sekä Kannanlahdessa. Suomenkieltä puhutaan siellä vielä kymmenen (viiden nykyisen) peninkulman päässä merenrannasta, ja sitä paitsi on paljon suomalaisia hamaan Arkangeliin ja Novaja-Semliaan sekä samojedeihin saakka, josta kansasta kaikki suomalaiset ja lappalaiset ovat peräisin." — V. 1640 hän niinikään matkusteli pitemmältä, poiketen Inkerinmaallekin, missä hänen lankonsa kenraalikuvernööri Pentti Oxenstjerna ystävällisesti häntä kestitsi Narvassa. Sieltä hän sitten kiersi Käkisalmen ja Savonlinnan sekä Kuopion, Rautalammin ja Ruoveden kautta. Kaikilla näillä matkoilla, niin hän muistikirjassaan vakuuttaa, pitivät häntä asukkaat, sekä aatelisherrat ja sotaväki että myös papit, porvarit ja talonpojat, aina tervetulleena vieraana.