Samuli Cröell, niin oli hänen nimensä, lähetettiin v. 1646 Viipurin sekä Savonlinnan lääniä tarkastamaan. Rahakamari oli katsonut hänet siihen toimeen erittäin soveliaaksi, koska hän oli Viipurista kotoisin ja myös 1630-luvulla siellä palvellut lääninsihteerinä, jonka vuoksi hän perinpohjin tunsi seudun olot. Viipurin silloisella maaherralla Rosenhanella oli kuitenkin miehen soveliaisuudesta toinen mieli. Kohta kun Cröell oli tullut Viipuriin, otti Rosenhane häneltä viskaalinvaltakirjan pois ja kirjoitti rahakamarille, ettei se, tätä miestä lähettäessään, suinkaan ollut mahtanut oikein tuntea häntä. Hän oli näet lääninsihteerinä väärennellyt henkikirjoja sekä rekryyttiluetteloita ja lahjojen nojalla päästänyt pois sotamiehiksi otettavia ja otettujakin. Siitä oli hänet v. 1637 uskottomana kruunun palvelijana tuomittu kuolemaan, vaikka rangaistus sitten helpoitettiin, niin että hän pääsi virkansa ja kunniansa menettämisellä sekä 3,000:n talarin sakoilla. Näistä syistä, lisäsi maaherra, pidettiin häntä Viipurissa yleisesti kevytmielisimpänä veijarina koko Suomessa. — Cröell puolestaan ei tästä maaherran kirjeestä kovin säikähtynyt. Hän väitti maaherran vain siksi vetävän esille noita vanhoja asioita, kun hän tahtoi sijaan toista viskaalia, "joka ei niin tyystin ja tarkoin kaikkia silmäisi", — niin muka oli Rosenhane suoraan sanonut. Tähän puolustukseen oli samassa liitetty kertomus Viipurin läänin tilasta. Täällä, sanoi Cröell, voudit kirjoittavat monta taloa autioiksi tai antavat köyhyydentodistuksia, vaikka on joskus kahdeksankin lehmää navetassa ja viljaa niin paljon, että korjuuseen menee useampia talkoopäiviä. Karjaveron noista taloista he pistävät omaan taskuunsa. Samoin myös he omaksi edukseen ottavat täysin määrin semmoisia veroja, joista kruunu on suonut helpoitusta. Sitä paitsi otetaan täällä kaikellaisia ylimääräisiä veroja, joista kamariherrat Ruotsissa eivät koskaan saa tietoa. Jos lääninsihteeriltä kysyy, miksi hän ei niitä kirjaan pane, niin hän vastaa: "Eipähän ole ollut niin ennenkään tapana; mitäs minä uusia tapoja alottaisin." Lopulla ei Cröell itse maaherraakaan säästänyt. "Näitä petoksia", sanoi hän, "tukee se, jonka ylimäisenä tulisi kruunun etua valvoa. Vaan nuo riivatut lahjomiset täällä lumoavat esivallalta sydämen ja silmät; sillä voudeilla, kun he saavat varastaa, on pian paljon tavaraa koossa, millä he hankkivat itselleen suosiota."

Rahakamari käski eteensä sekä maaherran että Cröellin, ja kun jälkimäinen ei Tukholmassa voinut tuoda esiin tarpeellisia todisteita syytöksiensä vahvistukseksi, päätettiin lykätä asia Turun hovioikeuden tutkittavaksi. Tämä päätös ei kuitenkaan näy tulleen toimeenpannuksi — mikä sitten siihen lieneekin ollut syynä — ja asia raukesi sikseen. Sen sijaan lähetti rahakamari ankaran tutkijansa takaisin Savonlinnan lääniin, jossa hän jo edelliselläkin kerralla oli pikimmältään käynyt ja jonka tilaa hän oli kuvannut vieläkin pahemmaksi kuin Viipurin läänin. Maaherra ja lääninsihteeri, oli hän kertonut, määräävät verot siellä joka vuosi. Se talonpoika, jolla on "koura ja käsivarsi enimmin koukussa", saapi vähimmät verot; köyhälle sitä vastoin, jolla ei ole varaa tuoda hyväntekijäisiä, määrätään isompi maksu.

Tämmöisten ilmiantojen perästä ei Cröell tietysti ollut Savonlinnassa suosittu vieras. Kohta kun hän kesällä 1648 saapui sinne, ryösti maaherra Jordan häneltä pois valtakirjan ja panetti hänet vankeuteen. Tämä vangitseminen tapahtui itse kenraalikuvernööri Brahen käskystä, joka, juuri maahan tultuaan, ei ollut ehtinyt tutkia asian oikeaa laitaa ja nähtävästi tuon vanhan tuomion tähden katsoi Cröelliä epäluuloisin silmin. Jos hän Savonlinnaan tulee, oli Brahe kirjoittanut, niin "pistäkää hänet muurin alle". Kuitenkin Cröell pääsi heti jälleen vapaaksi ja sai valtakirjansa takaisin niinpian kuin Brahe oli saanut tietää, että Kristiina kuningatar nimenomaisella kirjeellä oli jälleen antanut Cröellille hänen poistuomitun kunniansa sekä oikeuden päästä virkoihin. Rohkea viskaali, "muurin alta" irti päästyänsä, käytti vapauttansa heti paikalla uusiin tutkimisiin, joiden nojalla hän toi esiin uusia syytöksiä entisten lisäksi. Jokaisen voudinvirkaan pyrkijän Savonlinnan läänissä, kertoi hän, täytyy antaa maaherralle 100:n luodin painoinen hopeakannu sekä lääninkamreerille 150 talaria. Näyttää siltä kuin Cröell olisi tällä kertaa saanut kanteillensa vahvempia todistuksia, sillä Jordan menetti v. 1650 virkansa.

Sitä ennen oli väsymätön tutkija jo siirtynyt kolmannelle työalalle; hän oli samana kesänä 1648 ruvennut tarkastamaan Käkisalmen oloja. Täällä hän osoitti vielä suurempaa intoa ja ahkeruutta, tyystin noudattaen rahakamarin käskyä ja pitämättä lukua korkeasta suvusta tai arvosta. Hän oli läsnä kaikilla käräjillä, sitä paitsi hän muutenkin tiheään piti kokouksia, joissa hän kuulusteli talonpoikien valituksia ja lupasi apua. Kun Cröell oli voittanut Jordanin, oli rahvaan luottamus, samoinkuin myös hänen oma rohkeutensa suuresti enentynyt. Hän alkoi nyt sekaantua sekä hallintoon että lainkäyttöön, kumosi niin kihlakunnan kuin myös laamannin tuomioita, helpoitti veroja, antoi päätöksiä anomuksista, jotka oikeastaan olivat kirjoitetut Käkisalmen ja Inkerinmaan silloiselle yhteiselle kenraalikuvernöörille, vapaaherra Mörnerille. Sanalla sanoen, hän menetteli — käyttääksemme Mörnerin lausetta "niinkuin hän olisi itse ollut maan hallitsija". Läänin kaikkia virkamiehiä hän haukkui konniksi ja varkaiksi ja uhkasi heille hirsipuuta sekä niininuoraa, joten hän vihdoin yllytti talonpojat semmoiseen vimmaan, että kruununvoudit surman pelosta eivät tohtineet lähteä ulos virkaansa toimittamaan. Maaherra Metstakeakin Cröell kohteli röyhkeällä mahtipontisuudella, varoitellen häntä yhä kirjeillään pitämään virastaan innokkaammin ja huolellisemmin vaaria.

Luonnollisesti tulivat läänin virkamiehet tämän kautta Cröellin verivihollisiksi. Eräs heistä, vouti Klaus Kristerinpoika, pieksi häntä syyskuussa 1648 hänen omassa majatalossaan Käkisalmessa. Cröell juoksi maaherran luo valittamaan ja uhkasi mennä hovioikeuteenkin kannetta viemään; mutta maaherra Metstake käski panna linnan portit lukkoon. Muutamia päiviä myöhemmin, Metstaken lähdettyä matkalle, pääsi kuitenkin Cröell karkuun linnan komentajan avulla. Kurkijoelta, minne hän oli paennut, hän lähetti nyt ankaran kirjeen Metstakelle. "Olenpa", sanoi hän, "käynyt monessa maaherranläänissä tarkastamassa, vaan en missään ole tavannut niin sopimatonta menoa kuin täällä. Veronkokoojien vääryys ja väkivalta. on tässä läänissä niin suuri, etteivät turkkilaiset eivätkä tataritkaan olisi julmemmin kohdelleet talonpoikia ja kruunun alamaisia." Siitä hän uhkasi rangaistusta itse maaherrallekin, noiden sortajien suojelijalle. — Metstake vastaukseksi panetti kirjeentuojan rautoihin ja sidotti seinään, niin että tuskin varpaat maahan ylettyivät. Tässä tilassa täytyi miesparan riippua koko vuorokauden ajan.

Cröell kääntyi nyt kenraalikuvernööri Mörnerin puoleen ja pyysi häntä tutkimaan Käkisalmen läänin oloja. Mutta Mörner ei ottanut näitä kanteita korviinsa, sillä hänkin oli ylen rohkeaan viskaaliin kovin vihastunut. Kirjeissään hän aina nimitti Cröelliä liikanimillä "päävalehtelija", "maanvalehtelija" ynnä muilla. "Hän olisi ansainnut kahdenkertaisen hirttämisen", kirjoitti hän kreivi Brahelle, "ja että se kerran kumminkin hänelle tapahtuisi, sen suokoon Kaikkivaltias Jumala!"

Nyt Cröell meni Turkuun ja luki huhtikuussa 1649 hovioikeuden kuullen kertomuksensa Käkisalmen läänin tilasta. "Lainlukija ja lautakunta", sanoi hän, "aina, ennenkuin he rupeavat jotakuta asiaa tutkimaan, ottavat rahaa kantajalta, ja sitten samaten myös vastaajalta; sen jälkeen he venyttelevät juttua ratkaisematta sitä, kunnes kantaja siihen väsyy ja sen jättää". Antti Yrjänänpojalla, siihen aikaan kun hän oli lainlukijana, oli semmoinen tapa: kun hän istui pöydän päässä käräjätuvassa ja asianomaiset astuivat hänen eteensä, katsoa tuijotti hän heihin; silloin nämät ojensivat ylös muutamia sormiansa, joka merkitsi, että yhtä monta talaria luvattiin kuin sormia oli pystyssä; tällä tavalla hän haali itselleen kokoon suuren rikkauden. Jokainen taarosta (nimismies) käräjille mennessään antaa maaherralle 80-90 ruplaa, jonka maksun hän sitten kolminkerroin ottaa takaisin kansalta. Kaikki rikosasiat peitellään. Jos joku uskaltaa tuoda esiin kanteen, niin hän ajetaan lyöden ja piesten pois tai pannaan rautoihin, niin että jokainen ennemmin kärsii ja on vaiti. Käkisalmen läänissä on 8,000 loismiestä, joiden täytyy jokaisen maksaa maaherralle talari vuosittain. Sakkorahat maaherra, lainlukija ja vouti jakavat keskenään, pistäen punaisiin venäläisiin rahakukkaroihinsa, eikä kruunulle tule niistä mitään. Kenraalikuvernööri Mörnerin ruokaa varten yhden yön ajaksi otettiin 1293 talaria 24 äyriä. Talonpojilta vaaditaan erinäistä veroa kukkaro- eli hevosruplien nimellä, joista kenraalikuvernööri, maaherra sekä voudit saavat kukin osansa. "He tahtovat", lopetti viskaali, "Käkisalmen läänissä tehdä aivan kuin Venäjällä on tapa, missä myöskin muut saavat enemmän kuin suuriruhtinas. Tuossa maanääressä ei ole enää mitään tietoa Jumalasta eikä kunniasta, ja rehellisyys on ikäänkuin kuollut ja sahalautojen väliin arkkuun pantu."

Kreivi Brahe myönsi, että tässä kertomuksessa saattoi olla hyvin paljon perää, mutta ei uskonut Mörneriä vastaan tehtyjä syytöksiä. Tämä selittikin, että tuo muka hänen ravinnokseen otettu vero oli tullut käytetyksi Venäjälle matkustavan ruotsalaisen lähettiläskunnan tarpeisiin. Samaa mieltä kuin Brahe näkyy myös hovioikeus olleen, sillä se määräsi Mörnerin muutamien miesten kanssa, jotka hän itse saisi valita, tutkimaan asiaa. Kokouksia pidettiin nyt talonpoikien kanssa joka pitäjässä, ja loppupäätöksenä oli se, että Mörner ilmoitti hovioikeudelle Cröellin juttujen olleen enimmäksi osaksi "loruja ja valheita". Kuitenkin täytyi hänenkin myöntää, että hän vasta tämän tutkinnon kautta oli saanut tiedon useista laittomista veroista, joilla kansaa oli rasitettu.

Samassa tutkinnossa suututti Cröell Mörneriä vielä pahemmin sillä, että hän rohkeni tuoda esiin pitkän luettelon lahjoista, joita talonpojat olivat tuon tuostakin vieneet kenraalikuvernöörilleen. Mörner vastauksessaan ihmetteli suuresti, että viskaali nuuski ja pani kirjaan kaikki ne antimet, mitä sillä maanäärellä on saatu; epäilemättä hän arveli täydeksi oikeudekseen ottaa vastaan lahjoja, joita ei annettu jonkun erinäisen asian aikaansaamiseksi, vaan ylimalkaan toivotun suosion tähden. Kenraalikuvernöörin mielestä oli viskaali tässä asiassa "kauheasti väärinkäyttänyt valtakirjaansa", jonka tähden hän otti sen häneltä pois. Mutta Cröell, niinkuin ennenkin tämmöisistä vastuksista, kiihtyi vain yhä kiivaammaksi; hän rupesi etsimään esille ja antamaan ilmi kaikellaisia kenraalikuvernöörin virkavirheitä ja laiminlyöntejä, niin että tämä viimein joutui tulisimpaan tuskaan. "Minun laitani", kirjoitti hän Brahelle, "on nyt aivan sama kuin sen, joka makaa meressä ja jonka pään yli vesi nousee." Hän rukoili Brahea estämään "tuon hylkiön uhkarohkeutta, joka ei tule Jumalasta, vaan perkeleestä". Viimein hän saikin rauhan, kun hänet v. 1651, luultavasti Cröellin esiintuomien syytösten tähden, muutettiin pois kenraalikuvernöörinpaikastaan Tarton hovioikeuden presidentiksi. Seuraavana vuonna Käkisalmen maaherra Metstakekin pyynnöstään eroitettiin virastaan, sen jälkeen kun syytöksiä häntä vastaan oli pari vuotta tutkittu. Kenraalikuvernööriksi tuli nyt kreivi Eerikki Stenbock ja Käkisalmen maaherraksi Törnsköld. Cröellin syytökset eivät kuitenkaan sen kautta lakanneet eivätkä vähenneet. Kenraalikuvernööri, niin kirjoitti hän pian, suopi anteeksi varkaudesta tai muusta pahuudesta tavatuille ja tuomituille miehille ja antaa semmoisille, jotka kolmella, neljällä rikoksella olisivat kuoleman ansainneet, todistuksen, että he kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksessa ovat aina rehellisten palvelijoiden tavalla käyttäytyneet. Maaherra Törnsköld puolestaan on etumainen noista "Käkisalmen nurkkakuninkaista" ja "hirttämättömistä kruununvarkaista". Jos Cröell hänen luokseen tuli jotain ilmoittamaan, oli siitä "yhtä paljon apua, kuin jos olisi ilmoittanut hänen kokkipojalleen tai koiralleen. Yhtä vähän vastausta voi saada heiltä kaikilta". Virkamiehet, korkeimmasta hamaan alimpaan asti, ovat kaikki yhtenä petturiliittona, pitäen yhtä "niinkuin herneenvarret". Ei ole maassa mitään lakia, mitään oikeutta; ne ovat "täältä maanpakolaisuuteen ajetut maitten ja merien taakse, eivätkä ole pysähtyneet, ennenkuin Kaspian meren rantaan".

Tähänastinen onni kääntyi nyt kuitenkin äkkiä Cröelliltä. Alussa vuotta 1653 sulki hänet maaherra Törnsköld Käkisalmen linnaan, jossa hän sitten sai useampia vuosia istua ilman mitään laillista tutkintoa. — Tässä vankeudessa häntä kohdeltiin — niin ainakin hän itse valittaa — "melkein pahemmin kuin paha henki kärsivällistä Jobia". Miten lieneekin ollut laita, mutta yhdessä suhteessa hänen vankeutensa ei sittenkään ollut kovin kova; hänen sallittiin estämättä lähetellä katkerimmalla sapella kirjoitettuja epistoloitansa kaikille haaroille. Niistä ei hänelle vain ollut pienintäkään apua; itse rahakamarikin, jonka erikoisessa palveluksessa hän oli ollut, näytti kyllästyneen hänen tuottamiinsa alinomaisiin selkkauksiin ja jättäneen hänet oman onnensa nojaan. Vasta joulukuussa 1654 sai uusi kenraalikuvernööri Kustaa Eevertinpoika Horn rahakamarilta käskyn tutkia Cröellin asiaa ja, jos mahdollista, päästää hänet vapaaksi. Mutta Horn ei tahtonut olla missään tekemisissä sen miehen kanssa, vaikka hän arvelikin tarkan viskaalin olevan hyvin tarpeen Käkisalmen läänissä. "Sillä Cröell", sanoi hän, "ei tee muuta kuin häpäisee ja soimaa, säästämättä korkeita tai alhaisia, eläviä tai maan mullassa jo lepääviä, niin ettei tiedä, miten rehellinen mies tuon kunniantahraajan vuoksi voisi toimittaa virkaansa." Vapaudenpäivä ei koittanut Cröellille ennen kuin helmikuussa 1656. Sen jälkeen Cröell näyttää eläneen yksityisenä miehenä tiloillaan Viipurin läänissä.