V. 1641 tutki Turun hovioikeus kuuluisaa noitaa Eero Juhananpoikaa, liikanimeltään Puujumala. Hän oli syntyisin Oulusta, pormestarin sisarenpoika. Nuorempana hän oli 25 vuotta ollut sotapalveluksessa, ensiksi kuormastopoikana "veljes-sodassa" Eerikki kuninkaan ja Juhana herttuan välillä. Sittemmin otettuaan eron, oli hän ruvennut elättämään itseään noituudella. Hänellä ei ollut missään pysyväistä asuntoa. Kaksikymmentä vuotta hän oli vain kuljeskellut pitäjästä pitäjään, hankkien olut- ja voionnea, parantaen tauteja ja toimittaen varastettua tavaraa takaisin. Häneltä tiedusteltiin, millä taioilla hän sai oluen ja voin hyväksi? Hän vastasi: edellisen sillä, että astia pestiin vedellä, mihin katajan, pihlajan ja kanervan oksanpalasia oli murenneltu, ja kirnut vedellä, jota kuumalla, harmaalla kivellä oli lämmitetty. Sairaita hän sanoi parantaneensa voiteilla sekä Jumalan sanan voimalla, lukemalla pääsiäisevankeliumia vaimoista, jotka menivät voitelemaan Jesuksen ruumista. Keinon, miten hän oli pakoittanut erään rengin tuomaan varastettuja jauhoja takaisin, selitti hän seuraavalla tavalla. Hän pani vanhan aurtuarahan siihen paikkaan, missä varas jauhoja ottaessaan luultavasti oli seisonut, ja sanoi: "Avaa korvas, Jumala, anna varkaan palkkansa saada!" Silloin oli syyllinen renki sairastunut ja tunnonvaivoissaan rikoksensa tunnustanut. Nämät luonnolliset selitykset eivät kuitenkaan ukko-paralle olleet miksikään avuksi. Hän olikin, viisaasti kyllä, jättänyt kertomatta, että hän yllämainittujen keinojen vaikutuksen enentämiseksi oli lukenut loitsurunoja sekä tehnyt taikatemppuja. Useammista alaoikeuksista, missä häntä ensiksi oli tutkittu, oli tullut valalla vahvistettuja todistuksia, että ukko usein — varmaankin pakoittaaksensa lahjojen antamiseen — oli uhkaillut ihmisille tauteja, josta muka olikin ollut se seuraus, että uhatut sairastuivat ja kuolivat. Olipa hän kerta uhannut muuttaa koko hääjoukon susiksi — ihme kyllä eivät vieraatmiehet kuitenkaan vannoneet nähneensä heitä susiksi muuttuneina. Mutta hovioikeuden mielestä oli jo ilmankin kyllin syytä; se tuomitsi ukko-paran noitana poltettavaksi.

Samana vuonna poltatti hovioikeus myös Elinan, vanhan akan Lapin pitäjästä, likellä Rauman kaupunkia, joka "tyränteolla" — siksi noituutta silloin usein sanottiin — muka oli tappanut vanhan ratsumiehen Euran pitäjässä. Hovioikeus kirjoitti tämän asian johdosta Turun konsistorille, kehoittaen papistoa paremmin valvomaan noituutta, joka Vehmaan kihlakunnassa sekä Ali-Satakunnassa oli kovin yleinen.

V. 1643 taas syytettiin Kurkijoen pogostan (seurakunnan) kreikanuskoista pappia noituudesta. Seudun kansa oli sen rikoksen tähden häntä pahoin piessyt ja pannut kiinni samaan kahleeseen kahden ilkeän pahantekijän kanssa. Hän väitti, ettei hän ollut tehnyt muuta, kuin rukouksilla ajanut ulos pahoja henkiä talosta, jossa kummitteli. Oikeaksi syyksi kansan vihaan hän sanoi sen, että hän, esivallan käskyn mukaan, oli ruvennut opettamaan uudesta, Tukholmassa venäläisillä kirjaimilla painetusta, suomenkielisestä katkismuksesta. Hän pääsi toki vapaaksi ja asetettiin virkaansakin jälleen, sillä varoituksella vain, "ettei enää sekaantuisi kummitusjuttuihin eikä muihin joutaviin, jotka eivät papille sovi".

V. 1646 oli Turun konsistorin eteen käsketty kirjuri Eerikki, joka omalla verellään oli kirjoittanut kirjeen perkeleelle, pyytäen 400 riksiä sielunsa hinnaksi. Häneltä kysyttiin, oliko paholainen sen jälkeen häntä kiusannut? "Perkele", vastasi hän, "on sitten kolme päivää peräkkäin ilmestynyt minulle, tarjoten rahapussia. Vaan minä en kuitenkaan ottanut." Kirjuri pääsi vain sakoilla.

Pahemmin sitä vastoin kävi Valpuri Kynin, mainion noita-akan Tyrväältä, joka v. 1649 käskettiin hovioikeuden eteen. Hänen sanottiin käärmeenkedellä hosuneen lehmiä, niin että ne rupesivat verta lypsämään, ja saattaneen noitumisellaan viljan turmiolle sekä ihmisiä hukkumaan. Hän puolusti itseänsä rohkeasti. Kun kysyttiin, oliko totta, että hän oli loitsinut kolme sutta erään vihamiehensä päälle, hän vastasi siihen: "En minä osaa luoda susia enkä perkeleitä!" Puolustus oli kuitenkin turha. Hänen käskettiin lukea uskontunnustus sekä Herran rukous, jolloin häneltä unehtui kappale Pyhästä Hengestä, sekä kuudes ja seitsemäs rukous. Se muka suuresti vahvisti epäluuloja. Hän vietiin nyt, ajan tavan mukaan, Aurajoen rannalle ja viskattiin veteen, kädet ja jalat sidottuina. Jos hän olisi uponnut, olisi se muka ollut syyttömyyden merkki. Mutta hän pysyikin veden pinnalla; siitä päätettiin, että hän oli yliluonnollisia keinoja käyttänyt. Ei auttanut, että hän selitti: "En uponnut senvuoksi, kun pidin kiinni suun." Tässä ja yllämainituissa seikoissa oli hovioikeuden mielestä jo kyllin todistusta häntä vastaan, varsinkin kun tutkinnossa sen lisäksi oli tullut ilmi, että myös hänen äitinsä ja äidin-äitinsä olivat olleet noitia ja siitä rikoksesta saaneet surmansa polttoroviolla. Akka parka siis tuomittiin poltettavaksi; mutta ei tuo edessä oleva tuskallinen kuolemakaan voinut hänen rohkeuttansa masentaa. Tuomion kuultuansa hän vaan vastata tokaisi: "Onpa jo sen seitsemänkin minua parempaa ennen mennyt samaa tietä!"

Kävipä tuo julma taikausko itse meidän äskenperustetun yliopistommekin kimppuun. Professori Martti Stodius, samainen mies, joka oli ollut raamatun suomennoksessa osallisena ja myös Petraeuksen apuna suomalaisen kieliopin sepittämisessä, harrasti luonnontieteellisiä tutkimuksia. Ajan tavan mukaan piti hän niitä kuitenkin salassa ja vaati oppilaaltaan vaitiolovalaa, ennenkuin hän rupesi heille tietojansa jakelemaan. Tästä joutui hän noituuden huutoon; hänen hoettiin harjoittavan "mustaa konstia" ja pitävän spiritus familiaris'ta, s.o. kotihaltijaa palveluksessaan. Viimeinpä nostettiin kannekin häntä vastaan. Piispa Rothovius oli v. 1644, piispankäräjillä käydessään, tavannut hullun ylioppilaan, nimeltä Eerikki Kyrkslättensis. Tämän vanhemmat olivat syyksi poikansa surkeaan tilaan selittäneet sen, että hän Stodiukselta oli oppinut salaisia, luvattomia konsteja. Omantunnonvaiva oli hänen päänsä sekoittanut. Nuorukainen itsekin soimasi Stodiusta "sielunsa murhaajaksi". Piispa nosti nyt asian puheeksi konsistorissa. Stodius myönsi ottaneensa oppilailtaan vaitiolon valan; sen hän oli tehnyt senvuoksi, etteivät hänen opettamansa asiat joutuisi pahanilkisten ihmisten tietoon, jotka niitä voisivat väärinkäyttää. Mutta opetuksen aineena ei ollut mitään noituutta ollut, ainoastaan aivan luonnollisia asioita, semmoisia kuin esim. tulen virittäminen poltinlasilla, salamusteen valmistaminen, joka ei tullut näkyviin muuten kuin paperia vähän lämmitettyä y.m.s. Muut professorit todistivat, että Stodius, vaikka hän muuten olikin löyhäkielinen mies, joka juttelee paljon sellaista, mistä on enemmän huvia kuin hyötyä, ei ollut kuitenkaan koskaan heidän kuullen, ei selväpäisenä eikä humalassakaan, puhunut yhtään noituuteen vivahtavaa sanaa. Näiden todistusten nojalla pääsi Stodius vapaaksi. Epäluulosta ei hän sittenkään voinut vapautua. Huhuttiin, että hän öisin sekä torstai-iltoina piti salaisia luennoita kodissansa, jolloin hän opetti oppilailleen taikoja. Yksi näistä oli sitten muka viskautunut kirkon katolta alas ja noitakonstiensa avulla päässyt eheänä maahan. Toinen oli, raamattua lukiessaan, heti osannut jokaisen lukemansa värssyn ulkoa. Kolmas, kotoisin Pohjanmaalta, oli lyönyt vetoa juovansa koko kannullisen olutta yhdellä suun avauksella, ja kun hän kannun suulleen kohotti, olikin se samassa tyhjä. Neljättä syytettiin siitä, että hän osasi loitsia käärmeitä liikkumattomiksi; "niin kyllä", selitti hän asian, "mutta en pidellytkään niitä loitsuluvuilla, vaan päästään halkaistulla kepillä". V. 1656 joutui viimein Stodius uudestaan syytteeseen. Viipurissa oli lehtori Forstadiuksella tavattu Palezin Kabbala (noituuden oppikirja). Tästä hovioikeuden eteen vedettynä tunnusti Forstadius saaneensa kirjan lainaksi Stodiukselta. Nyt otti Turun konsistori tämän tutkintonsa alle. Stodius myönsi, että kirja oli hänen omansa, isältä peritty; samoin myöskin, että hän oli lainannut sen Forstadiukselle, joka silloin luki maisteriksi. Mutta hän vakuutti taas, ettei hän koskaan ollut mitään luvattomia opettanut. Siitä huolimatta tuomitsi hänet konsistori eroon professorinvirasta. Mutta kun tuomio tuli kreivi Brahen eteen, jonka vahvistettava se oli, ennenkuin se saattoi saada laillisen voiman, kumosi tämä jalo mies heti koko tuomion. Todistettu ei ole millään muotoa, kirjoitti hän konsistorille, että Stodius on harjoittanut luvatonta noituutta, vaikka hän onkin salaa opettanut luonnontieteitä. Eikä ole noitakirjojen omistaminen, jollei niitä väärinkäytetä, vielä mikään rikos. Konsistori puhuu siitä, että Stodius on häväistykseksi yliopistolle; mutta suurempi häpeä akatemialle olisi vielä se, jos yleisesti saataisiin tietää, että eräs sen jumaluusopin professoreista on noituuden tähden tullut eroitetuksi virastaan.

Yhtä ylevää vapautumista aikakautensa epäuskosta osoitti Brahe parissa muussakin samallaisessa tilaisuudessa. Ylioppilas Eolenius esim. oli v. 1661 tullut tuomituksi kuolemaan sen johdosta, että hän muka oli tehnyt liiton paholaisen kanssa. Todisteeksi oli tuotu esiin: että hän, vaikka oli laiska luennoita kuulemaan, oli ihmeen lyhyessä ajassa harjaantunut erinomaiseksi latinankielen mestariksi, voittaen kaikki kumppaninsa, vieläpä monen professorinkin. Samoin kävi myös kreikan sekä hepreankielen; ja Syyrian kirjoitusta hän, jo heti ensi kerran siihen ryhtyessänsä, kirjoitti ihan selvästi, aivan kuin se olisi ollut painettua. Toisenkin ylioppilaan, joka ei ollut juuri mitään osannut, oli hän yks kaks saanut kirjoittamaan pari aivan virheetöntä latinaista kirjettä. Näitä seikkoja piti koko yliopiston konsistori yksimielisesti täysinä todisteina, ja enemmistö, piispa Terserus etupäässä, vaativat hänelle sen johdosta kuolemanrangaistusta; muutamat hellempiluontoiset arvelivat ikuisen relegatsionin jo riittävän. Mutta kansleri Brahe lähetti asiapaperit takaisin merkillisen vastauksen seuraamana. Hänen mielestään vankeus, jossa ylioppilasta tutkintoajalla oli pidetty, oli aivan riittävä rangaistus, koska hänen noitakonstinsa kuitenkaan eivät voineet olla muuta kuin tyhjää kerskausta. "Paljon on esimerkkejä Suomessa nähty", lopetti hän, "että tuommoisista seikoista on suurta melua nostettu ja monelle viattomalle on sellaisten epäluulojen tähden pahoin käynyt, vaikka koko asia, päivän valossa katsoen, ei ole ollut muuta kuin turhuutta."

Noin vuosikymmenen kuluttua levisi Suomeenkin uusi noitajuttujen laji, joka Ruotsissa oli saanut alkunsa, nimittäin retket Hiidenvuorelle (Blåkulla-färderna). Vanhojen noita-akkojen sanottiin näet öisin ratsastavan luudalla halki ilman paholaisen asunnoille, vieden kanssansa hänen ilkeihin pitoihinsa viattomia lapsiakin. Meilläkin muutamia ämmiä tuomittiin tämmöisten retkien tähden, joilla he muka olivat käyneet; mutta ei se hullutuksen laji meidän maassamme kuitenkaan tullut yleiseksi.

Noitien vainoaminen, vaikka vähitellen laimeten, kesti siten vielä 18:nnen vuosisadan keskipaikoille saakka.

18. Aateli.