Seitsemännentoista vuosisadan keskivaihe muodostui aatelin kulta-ajaksi Ruotsinvallassa; sen rikkaus ja mahtavuus ei ollut koskaan ennen eikä koskaan myöhemmin ollut niin suuri muiden säätyjen varoihin sekä arvoon verraten. Eerikin ja Juhanan suomat suuret etuoikeudet oli Kustaa Aadolfin täytynyt kuninkaaksi tullessaan vielä enentää; hän tarvitsi aatelin suosiota hiukan epävakaisen perintöoikeutensa tueksi. Tosin saivat Suomen herrat kieltävän vastauksen, kun he jälleen, niinkuin jo Kaarle IX:nnen aikana, vaativat alustalaistensa suhteen samaa valtaa kuin Virossakin oli. Mutta heille yhteisesti valtakunnan muiden aatelisten kanssa suodut oikeudet olivat ilmankin kyllin laajat. Nuori kuningas lupasi, että kaikkiin korkeampiin virkoihin asetettaisiin ainoastaan Ruotsinvallan aatelisia miehiä eikä "kohotettaisi halpasukuista heidän yläpuolelleen, kruunulle sekä valtakunnalle häpeäksi". Aatelinen, joka hengellekäyvästä rikoksesta tuli syytetyksi, sai vaatia, että ainoastaan hänen omat säätyläisensä tuomitsisivat häntä. Jos joku aatelin alustalainen tai lääniläinen teki rikoksen, oli se osa sakkoa, joka muuten lakikirjan mukaan olisi tullut kuninkaalle, suoritettava herralle. Aatelisilla oli oikeus tullitta viedä tilustensa tuotteita ulkomaille ja samoin taas ulkomailta tuottaa taloutensa tarpeita. Aatelin alustalaiset, jotka asuivat peninkulman laajuisessa piirissä herraskartanon ympärillä, olivat vapaat sotamiehen otosta sekä kaikista veroista kruunulle paitsi varsinaisesta maaverosta (säterivapaus); edempänä asuvat lampuodit suorittivat kruunulle tulevista veroista, päivätöistä, kyydeistä sekä rekryyteistä puolta vähemmän kuin kruunun- ja verotalot. Täten tietysti oli herrojen mahdollista saada heiltä sitä suurempia maksuja. Kreiveillä ja vapaaherroilla oli paitsi näitä etuoikeuksia vielä erinäisiä lisäksi. Niinpä esim. heillä oli oikeus itse tuomita alustalaisiansa, jota varten heidän kartanoissaan oli omat vankihuoneet.

Aateliston alkuaikuisena perusteena ollut ratsupalvelus oli sitä vastoin tullut yhä helpoitetuksi. Olipa aatelisarvo oikeuksineen viime aikoina kokonaan vapautunut siitä velvollisuudesta; aatelisherra, joka joutui kartanottomaksi eikä siis enää voinut suorittaa ratsupalvelusta, ei nyt enää senvuoksi tullut hylätyksi säädystänsä. Tälle uudelle aatelin käsitykselle antoi Kustaa Aadolf laillisen vahvistuksen ritarihuoneen perustuksella, jonka kirjaan kaikki aateliset luvut kirjoitettiin. Aatelisarvo, niin oli sen säännöissä määrätty, piti olla jokaisella, jonka isä ja äiti, tahi ainakin edellinen, oli Ruotsin tai Suomen aatelia. Sitä vastoin ei ulkomaalaisen aatelismiehen perillisillä, vaikka hän olisikin täällä nainut, ollut aatelisoikeutta Ruotsinvallassa.

Nämätkään etuoikeudet, vaikka ne olivatkin näin laajat, eivät kuitenkaan tyydyttäneet aatelin ahneutta; he koettelivat vielä laajennella niitä laittomilla keinoilla. He ostivat kruunun- ja verotaloja lisäksi, vaatien niillekin rälssioikeutta; samoin niille autiomaille, jotka he omin luvin ottivat viljelläkseen. He tahtoivat myös vapauspeninkulman ulkopuolella asuvat alustalaisensa vapauttaa tuosta raskaasta kyydistä sekä veronkuljetuksesta. He veivät ostotavaraakin tullitta ulkomaille, samoin he tuottivat sieltä tavaraa kaupiteltavaksi. Kaupungeissa he vaativat omistamillensa taloille täyttä vapautta kaikista kunnallismaksuista, eivätkä totelleet maistraatin järjestyssääntöjä. Maaseudulla tahtoi jokainen aatelisherra, samoinkuin Saksanmaalla, saada yksin määrätä, kuka pääsisi kirkkoherraksi siihen pitäjään, missä hänellä oli kartanonsa.

Niinkuin olemme nähneet, rupesi Kustaa Aadolf häätämään näitä väärinkäytöksiä ja samoin myös talonpoikien sortamista, niinpian kuin kruunu hänen päässänsä oli vakautunut. Aksel Oxenstjernakin sitten ankarasti ja hyvällä menestyksellä vastusti kaikkia laittomia vaatimuksia, vieläpä monasti koki laillisiakin etuoikeuksia rajoittaa, jos valtakunnan etu sitä vaati. Esim. hän sai aatelin luopumaan tuosta väärinkäytetystä, kruunulle sekä kaupungille haitallisesta tullivapaudesta, jonka sijaan heidät vapautettiin henkiverosta. Ja suostuipa aateli joskus siihen, että he hänen kehoituksestaan sallivat sotamiehen- sekä veronottoa alustalaisiltaan saman määrän mukaan kuin muilta talonpojilta. Mutta sekä Kustaa Aadolf että Aksel Oxenstjerna kumpikin tekivät taas toiselta puolen aatelin vallan vielä paljoa rasittavammaksi.

Senaikuisiin suuriin sotiin näet eivät kruununtulot tahtoneet millään lailla riittää, vaikka uusia veroja oli milloin milläkin nimellä otettu lisäksi. Riittämättömät olivat myös liittolaisilta saadut apurahat sekä vihollismailta kiskotut polttoverot. Valtiolainoja ei silloin vielä osattu ottaa nykyisellä vakinaisella tavalla, niin että niitä olisi lyhennelty vähitellen pitkän ajan kuluessa. Hädissänsä ei siis Kustaa Aadolf keksinyt muuta keinoa kuin ruveta myömään kruununtiloja sekä kruununsaatavia verotaloista. Nämät joutuivat kaikki tyyni aatelin käsiin, sillä aatelittomille ei ollut niiden ostaminen sallittu. Sen lisäksi täytyi hänen myös antaa koko kyläkuntia lahjoitusmaiksi ansiollisille sotasankareilleen, koska ei ollut varaa palkita heitä muulla lailla. Samaa apukeinoa käyttivät sitten myös valtionholhoojat. Sen vaarallisia seurauksia ei silloin vielä osattu arvata; päinvastoin arveltiin siitä olevan maalle hyötyä, koska kruununtaloja, niin pian kuin ne joutuivat yksityisten aatelisherrojen omiksi, huolellisemmin viljeltiin. Senvuoksi suotiin tämmöisiä lahjoitus- ja ostomaita erittäin Suomessa, jossa viljelys oli huonommassa kunnossa. Näkyypä Oxenstjernan mielipide olleen semmoinen, että olisi parasta muuttaa kaikki talonpojat aatelin lampuodeiksi, josta puhuessaan hän viittasi Englannin esimerkkien.

Mutta tämä kaikki oli kuitenkin ainoastaan alkua. Kristiinan hallitessa vasta paisui aatelisvalta tulvaksi, joka kuohahti kaikkien rajojen yli ja uhkasi kokonaan hukuttaa muiden säätyjen itsenäisyyden. Kristiina laajensi vielä Kustaa Aadolfin suomia aatelis-etuoikeuksia, vaikka Oxenstjerna varoitti, sanoen niiden pikemmin sietävän vähennystä. Muun muassa vapautettiin nyt vapauspeninkulman ulkopuolellakin olevat alustalaiset kaikesta rasituksesta. Erittäin lisättiin kuningattaren kruunauksessa suuresti etuoikeuksia. Kreiville annettiin nyt yksinomainen valta panna toimeen hovioikeuden tuomiot sellaisissa asioissa, jotka hänen kreivikuntansa tuomarin alta olivat tulleet vedotuiksi; täten tietysti nämät tuomiot, jos ne olivat kreiville vastenmieliset, jäivät toimeenpanematta. Myös suotiin kreivin perustamille kaupungeille kymmenvuotinen veronvapaus, jonka ajan kuluttua kreivin piti saada puolet porttitullista. Tullimiehiksi, samoin kuin muutenkin voudeiksi, tuomareiksi y.m. piti kreivin saada asettaa ketä tahtoi.

Vielä turmiollisempaa oli, että Kristiina aivan hillittömästi ja järjettömästi jatkoi kruunun- sekä verotalojen myömistä ja lahjoittamista. Kustaa Aadolf oli myönyt noin 1,000 manttaalia (joiden vuotuinen vero oli 26,000 hopeatalaria), valtionholhoojat n. 2,000 manttaalia (vero 60,000 tal.) — Kristiina möi enemmän kuin 4,000 manttaalia (vero 120,000 tal.). Vielä hurjemmin jakeli hän lahjoitusmaita kelle hyvänsä, ansioita paljon kysymättä. Kustaa Aadolfin lahjoittamien talojen veron summa oli ollut 190,000 tal., holhoushallituksen aikuisten lahjojen 69,000 — Kristiina tuhlasi 560,000 talarin arvosta veroa. Täten karttui nyt rälssimaitten ala lyhyessä ajassa entiseen verraten kolmenkertaiseksi.

Suuri osa Kristiinan lahjoituksista tuli osaksi niille monille, jotka hän itse koroitti aatelis-, vapaaherran- ja kreivinarvoon. Ennen häntä oli Ruotsissa ja Suomessa ollut 321 alhaisempaa aatelissukua — hän loi lisään 363 uutta. Suomessa oli ollut vain yksi kreivikunta, kolme vapaaherrakuntaa — hän lisäsi kahdeksan kreivin, kaksikymmentäyksi vapaaherran aluetta. Hänen hallituksensa lopulla oli koko Käkisalmen lääni poislahjoitettu; samoin myös melkein koko Pohjanmaa, huolimatta tuosta vanhasta sananparresta: ettei siellä aateli viihdy enempää kuin ravutkaan. Turun läänistä oli vain 1/3, muista lääneistä tuskin puoli enää välittömästi kruunun omana. Suomen maaverosta oli 1/3, siis kolmas osa kaikista meidän maasta tulevista kruunun saatavista aatelin käsissä.

Suurin kreivikunta oli Vasaborg-niminen, joka sisälsi 878 taloa Uudenkaupungin ympäristöllä. Paitsi tätä oli Turun läänissä myös Porin kreivikunta (362 t.); Uudellamaalla Raaseporin (722 t.); Pohjanmaalla Korsholman (413 t. Vaasan seudulla) ja Karleborgin (285 t. Uudesta-Kaarlepyystä alkain itäänpäin); Käkisalmen läänissä Salmin (Laatokan rantamaan koko koilliskulma), Sortavalan, Nyborgin (Parikkala sekä Uukuniemi) ja Kronoborgin (Kurkijoki). Avarin vapaaherrakunnista, niinkuin kaikista lahjoitusmaista Suomessa, oli Brahen Kajaani. Muuten oli niitä Turun läänissä kuusi, joista suurimmat Kemiön (298 mantt.), Korpon, Loimaan ja Lempäälän; Uudellamaalla Elimäen (301 tal.); Viipurin läänissä Koiviston; Pohjanmaalla kymmenen, joista mainittavat Närpiön, Laihian, Kokkolan, Ikalaborgin (Kalajoella), Limingan ja Iin; Käkisalmen läänissä Liperin, Tohmajärven, Kiteen, Pyhäjärven ja Örneholmin (Raudulla).[38] Lisäksi tuli vielä ääretön joukko tavallisille aatelismiehille annettuja lahjoitusmaita, joista sangen moni avaruutensa sekä verojensa suhteen veti vertoja kreivi- ja vapaaherrakunnille.

Useitten herrojen tulot näistä tiluksistaan olivat oikein ruhtinaalliset. Kuinka suuret kreivi Brahen vuositulot hänen suomenpuolisista tiluksistaan olivat, on jo kerrottu. Kustaa Aadolfin avioton poika sai Vasaborgin kreivikunnasta melkein 60,000 nykyistä Suomen markkaa vuosittain, Aksel Oxenstjerna Kemiön vapaaherrakunnasta n. 25,700, Leijonhufvudit Raaseporista n. 19,000, erään Rosenstjernan perilliset lahjoitusmaistaan Muolassa, Uudellakirkolla sekä Kivennavalla melkein 38,000 m. Useimmista muista kreivikunnista oli vähintänsä 21,000 markkaa tuloa, vapaaherrakunnista viisi-, seitsemän-, yhdeksäntuhatta. Muistettava on, että hyvin monella noista herroista samalla oli koko joukko alusmaita Ruotsissa, Virossa sekä Liivinmaalla. Paitsi sitä olivat todelliset tulot tavallisesti vähintänsä kahta vertaa suuremmat kuin mitä kruunun verokirja osoitti, josta yllä luetellut summat ovat otetut. Kajaanin läänin vero esim. on kruunun kirjoissa arvattu ainoastaan n. 5,000:ksi markaksi, tulot Brahen tiluksista Paraisten pitäjässä 3,200:ksi, mutta kreivin omissa tilikirjoissa 12,250:ksi ja 5,100:ksi. Laskekaamme nyt vielä lisäksi ne suuret kruununpalkat, joita useat heistä saivat mikä missäkin korkeassa virassa. Valtionholhoojilla esim. oli 63,000 markkaa vuodessa, muilla valtaneuvoksilla 21,000 sekä vielä sama verta ruokarahaa pitoja varten. Suomen kenraalikuvernöörinä oli Brahella, paitsi valtaneuvospalkkaansa, vielä 10,500 Suomen markkaa. Eversteillä Suomen rykmenteissä oli enemmän kuin 5,000 mk. Monella oli varsinaisen virkansa ohella myös saatavat jostain laamanni- tai kihlakunnasta, vaikkei hänellä itsellään ollut tuomarinvirasta mitään vaivaa. Niin esim. oli Turun hovioikeuden presidentillä Kurckilla Länsigötinmaan laamannina 3,000 tynnyriä viljaa. V. 1638 tuotti Pohjois-Suomen laamannikunta valtaneuvos Skyttelle 2,471 mk, etelä-suomalainen amiraali Klaus Flemingille n. 4,500 mk, karjalainen K. Bondelle melkein 8,000 mk. Suuria rikkauksia olivat myös kaikki senaikuisissa voitollisissa sodissa käyneet päälliköt koonneet itselleen ryöstösaaliilla sekä polttolunnailla. Kertokaamme nyt lopulta kaikki tässä luetellut summat kolmella, koska silloiset elintarpeitten hinnat olivat noin kolme vertaa huokeammat kuin tätä nykyä — silloin vasta voimme saada täyden käsityksen sen ajan korkeitten herrojen summattomista tuloista.