Nämät äkisti saadut rikkaudet muuttivat keskipaikoilla vuosisataa Ruotsin vallan aatelin elämän ja tavat perinjuurin. Entisen yksinkertaisuuden, koristelemattomuuden sijaan tuli nyt mitä ylellisin prameus. Korkeat herrat rakensivat itselleen uhkeita kivikartanoita kaariportteineen, torneineen niin hyvin asuintiluksilleen kuin myös suurempiin kaupunkeihin, varsinkin Tukholmaan. Sisältä ne koristettiin kalleilla huonekaluilla sekä ulkomaan mestarien maalauksilla. Maakartanoiden ympäristö laitettiin komeiksi puutarhoiksi ja kukkasmaiksi ansareineen, suihkukaivoineen, marmoripatsaineen. Näissä palatseissa vietettiin loistavaa elämää, tuhlattiin äärettömiä summia kaikellaisiin juhlapitoihin. Samassa kuitenkin myös moni herra, se tulee heidän kunniakseen tunnustaa, edisti yliopistoja ja kouluja, koristeli kirkkoja sekä auttoi muita yleishyödyllisiä laitoksia ruhtinaallisen anteliaasti. Alhaisemman aatelin varat tietysti eivät tämmöiseen ylenmääräiseen komeuteen riittäneet. He asuivat enimmiten puisissa turvekattoisissa kartanoissa, pieni puutarha ympärillään; mutta puvussa, ruuassa sekä pöytäastiain kalleudessa koettelivat hekin, niin paljon kuin mahdollista, noudattaa ylhäisempien esimerkkiä. Yhdessä suhteessa kumminkaan ei sopinut heitä suinkaan arvostella heitä halvemmiksi ja se oli — kopeudessa.
Yhteistä koko aatelille oli silloin rajaton ylpeys; nekin, jotka juuri ikään olivat koroitetut aatelissäätyyn, pöyhkeilivät kaikin voimin, jotta heidän äskeinen alhaisempi säätynsä muka sitä pikemmin unhottuisi. Samasta tunteesta johtui, etteivät he nyt tyytyneet vanhan aatelin tapaisiin koruttomiin, yksinkertaisiin nimiin, vaan keksivät itselleen mitä koreimmat, komeimmat, niinkuin Gyllengranat, Silfversparre ja Rosenstjerna y.m. täynnä kultaa, hopeaa, tähtiä sekä muita loistoaineita. Aatelittomia kohdellessaan olivat aateliset röyhkeät siinä määrin, että meidän on vaikea sitä todeksi uskoa. Aatelin etuoikeuskirjassa oli nimenomaan säätty, että aatelisneidon, joka meni aatelittomalle miehelle vaimoksi, piti menettää perintöoikeutensa sukunsa tiluksiin. Ei hän myöskään koskaan päässyt aatelisten sukulaistensa häihin taikka ristiäisiin, ja jos hänen joskus armosta sallittiinkin tulla tavallisiin pitoihin, istutettiin hän ainakin alimmaiselle sijalle. Samoin myös, jos aatelisherra oli nainut aatelittoman neidon, ei tullut lapsille aatelisarvoa eikä perintöoikeutta muuten kuin erinäisen kuninkaallisen armokirjan kautta. Tämmöisiä avioliittoja ei katsottu juuri paljon paremmiksi luvatonta yhtymistä. Turussa esim. vuosisadan toisella puoliskolla mieltyi hovioikeuden presidentin, vapaaherra Creutzin poika piispa Gezeliuksen tyttäreen, ja huhu levisi ympäri kaupunkia, että hän aikoi naida tytön. Tästäkö vasta nuoren junkkarin korkeassa kodissa hätä nousi! Sisaret, tavatessaan kadulla piispan neitosia, käänsivät pois päänsä eivätkä olleet heitä näkevinään; isä palkkasi erään papin piispan perhettä häpäisemään. Ja eräänä pyhänä mainittiin kirkossa, kuudetta käskyä selitettäessä, miten muutamat tässä kaupungissa hävyttömästi rikkovat tätä käskyä vastaan, koreillen vastoin säätynsä tapaa silkissä ja sametissa, ja pyydellen korkeasukuisia nuorukaisia pauloihinsa. — Samallaista röyhkeyttä ilmeni kaikessa muussakin. Moni korkea aatelisherra esim. piti itseänsä varten kotipappia; sillä olisihan hänen yhteisessä jumalanpalveluksessa täytynyt istua saman katoksen alla maamoukkien sekä poroporvarien kanssa. Osaksi aatelittomat säädyt imartelevalla käytöksellään tekivät myös itsensä tähän syypäiksi. Mainittu jo on, kuinka Turun yliopiston konsistori useamman kerran pyysi jotakuta presidentti Kurckin nuorta poikaa kunniarehtorikseen. yliopiston juhlissa annettiin ylioppilaina oleville kreivien ja vapaaherrojen pojille etusija ennen professoreitakin. Ja pitipä kerta eräs meidän ensimäisistä professoreistamme, Alanus nimeltään, julkisen väitöksen, jossa hän vakuutti aatelisarvon olevan Jumalan säätämän, ja aatelislapset luodut jalommasta, paremmasta aineesta kuin muut ihmiset.
Muutamissa ylemmissä aatelissuvuissa Suomessa olivat jo tämän vuosisadan alkupuolella oppi ja sivistys nousseet sangen korkealle sen johdosta, että nuorukaiset, saatuansa hyvän perustuksen taitavien kotiopettajien johdolla, matkustelivat ja oleskelivat useita vuosia ulkomailla. Eevert Horn esim. osasi useampia vieraita kieliä ja kirjoitti kirjeitänsä sekä neuvojansa hyvin usein latinaksi, ranskaksi tai saksaksi. Saksaa Kustaa Hornkin kirjeissään paljon viljeli. Edellinen näistä veljeksistä harrasti myös historiaa ja tallensi Kankaisten kartanoon suuren, keräämänsä historiallisten asiapaperien kokoelman. Juhana Kurckin tieteellisistä harrastuksista, erittäin historiallisista, on jo ennen ollut puhe. Klaus Hermaninpoika Fleming, mainion kaimansa, marskin, aikalainen, kirjoitti latinaksi historian tapauksista Suomessa 16:nnen vuosisadan lopulla. Hänen poikansa Klaus, josta pian tulee enemmän puhetta, oli hyvin perehtynyt Rooman klassilliseen kirjallisuuteen; sen todistaa eräs Horatiuksen värssy, jonka hän lohdutuksekseen kirjoitti asiapaperin reunaan, kun perätön kanne oli tullut häntä vastaan nostetuksi. Kristiinan loppuaikoina alettiin kuitenkin valittaa, että ylellinen elämä oli veltostuttanut korkeammat suvut, niin että nuoret herrat eivät enää paljon huolineet tosiopista, tositoimista, vaan pääasiallisesti ainoastaan huvittelivat, harjoitellen tanssia, miekkailua sekä metsästystä. Alhaisempi aateli puolestaan ei ollut opissa ja sivistyksessä aina edes aatelittoman keskisäädyn vertainen. He olivat muka liika hyvät lähettämään poikansa kouluun samoille penkeille kaikellaisten halpasäätyisten kanssa; vaan kotiopettajan pitämiseen sekä ulkomaan matkoihin ei ollut varoja. Käytöksessä ja tavoissa ilmeni senvuoksi — ainakin täällä Suomessa — usein ilettävää raakuutta ja siveettömyyttä. V. 1642 esim. Niilo Boijen tytär oli kirkon luukammiosta salaa ottanut lapsen ruumiin — aviottomien lasten ruumiit pantiin sinne hautaamatta tallelle. Tämän ruumiin hän vei erään räätälin mökin edustalle; hän oli näet räätälin vaimolle suuttunut ja tahtoi siten saattaa tätä epäluuloon lapsenmurhasta. — V. 1658 eversti Antti Munckin rouva oli ottanut, miehen ollessa poissa linnoissa ja leireissä, rakastajikseen milloin kartanon kalamiehen, milloin räätälin, milloin tallirengin. Tappelut olivat aatelisherrojen kesken hyvin tavallisia, joskus murhiakin tapahtui. Luvussa Rothoviuksesta on jo semmoinen tapaus tullut kerrotuksi, jolloin kaksi aatelismiestä riitaantuessansa rupesivat itse kirkossa miekkasille. V. 1634 sai maaherra Ernesti Creutz surmansa aatelismiehen Pietari Dufvan kädestä. Tämä Dufva oli muutenkin hurja, jumalaton mies, jolla oli kuusi aviotonta lasta. Kuinka hän vältti kuolemanrangaistuksen murhateostansa, siitä ei ole tietoa, mutta kuoltuansa v. 1647 hänet haudattiin "ketunkuoppaan", samaan paikkaan, missä hänen nuorena kuolleet lapsensakin jo olivat saaneet sijansa. — Sten Tavast, samainen, jonka väkivaltaisuudesta jo ennen on ollut puhetta,[39] tappoi sittemmin kornetti Bosinin ja mestattiin senvuoksi v. 1644. Koska tämmöisiä tekoja herrojenkin kesken tapahtui, voi arvata, miten rasittava ja vaarallinen heidän väkivaltaisuutensa, kun siihen liittyi vielä röyhkeys alhaisempia vastaan, oli aatelittomille säädyille. Niinpä esim. v. 1650 herra Jaakko Spåre Janakkalassa suuttui silmittömästi siitä, että kirkkoherra Mattias Laurinpoika oli seurakuntalaistensa tapoja saarnassaan moittinut. Vimmoissaan hän jumalanpalveluksen jälkeen kävi seisomaan kirkon pääovelle, paljastettu miekka kädessään, odotellen kirkkoherran tuloa. Mutta kun tämä, luultavasti siitä tiedon saatuansa, oli toista tietä mennyt ulos, pisti Spåre kumminkin kirkkoherran seitsemäntoistavuotiaan pojan kuoliaaksi. Asia vedettiin hovioikeuteen, mutta Spåre osasi ystävien kautta hankkia itselleen turvakirjeen kuningattarelta. Nyt ratsasti hän seuraavana pyhänä kirkolle ja tepastelutti siellä kirkonmäellä hevostansa kirkkoherran kiusaksi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Piti, piti! eipä olekaan niin suurta lukua mokoman papinpennun surmasta!"
Vielä pahemmassa ahdistuksessa kuin verraten itsenäiset papit ja muut virkamiehet olivat tietysti talonpojat, erittäinkin uudet alustalaisparat. Mainittakoon tässä vain muutamia esimerkkejä, jotka ovat otetut yhtenä ainoana vuonna 1655 esiintuoduista valituksista. Syynä oli tavallisesti nytkin sama kuin Kustaa Aadolfin hallituksen alussa, että herrat tahtoivat pakoittaa heidän alusmaillansa asuvia talonpoikia luopumaan omistusoikeudestaan verotaloihin. Siinä tarkoituksessa majuri Pistolehjelm Akaalla määräsi talonpojillensa kauhean suuria veroja, ja kun se ei auttanut, oli hän ruvennut tekemään kaikellaista väkivaltaa. Erään uppiniskaisen talonpojan hän ripusti koko vuorokaudeksi käsiraudoista riippumaan. Kornetti Stjernkors Orivedellä oli piessyt erästä talonisäntää, raiskannut emännän ja sitten ajanut molemmat pois heidän kotitalostansa. — Herra Simo Skraggenskjöld Äyräpäässä oli väkivallalla ryöstänyt talonpoikiensa tavarat ja sitten ajanut ne pois tyhjistä tuvistansa. — Korkea aateli ei nyt enää itse tehnyt tämmöisiä ilkitöitä; mutta heidän voutinsa, herran poissaollessa, eivät olleet suinkaan paremmat kuin ylläkuvatut pienet herrat. Jopa alkoi kuulua ääniä, jotka suoraan vaativat talonpoikien orjuuttamista; niinhän muka oli muissa Euroopan mannermaan valtakunnissa — miksikä siis Ruotsin vallan piti olla poikkeuksena? Muutamin paikoin tehtiinkin jo alku sillä, että herrat tahtoivat estää alustalaisiansa muualle muuttamasta; mutta tätä laittomuutta hallitus vastusti kumminkin aina ankarasti. Sortoa sitä vastoin oli vaikeampi estää, sillä hovioikeuden oli mahdoton valvoa tilaa kreivikunnissa, ja lain voima muuallakin oli taas suuresti heikontunut.
Niinkuin tästä näkyy, oli aatelisvallalla tosin muutamia hyviä puolia, mutta pahat puolet voittivat suuresti. Ja mitä Suomeen tulee, on huomattava, että meidän maamme edellisistä sai sangen vähän nauttia, mutta jälkimäisiä sitä vastoin runsaassa määrin osaksensa. Useimmat lahjoitusmaitten isännistä näet olivat maallemme kokonaan vieraita, Ruotsissa asuvia. Suomen omia miehiä oli kreiveistä vain kolme: Porin (Horn), Nyborgin (Wittenberg) sekä Karleborgin (Tott), tai neljä, jos nimittäin Raaseporin Leijonhufvudit, jotka eivät juuri Suomen asioihin olleet osaa ottaneet, tahtoo lukea mukaan. Vielä vähemmän oli suomalaisia vapaaherrojen parissa, nimittäin ainoastaan: Joensuun (Hornien toinen haara), Loimaan (Wittenberg), Kokemäen (Forbus), Lempäälän (Kurck), Elimäen (Wrede) ja Liperin (Fleming). Mutta näistä Suomenkin korkeammista suvuista useimmat tähän aikaan muuttivat Ruotsiin, ja jos monessa vielä parin miespolven ajalla säilyikin hiukan rakkautta alkuperäiseen kotimaahansa, tuli kuitenkin heidän vaikutuksensa ja rikkautensa melkein yksistään Ruotsin osaksi. Suomen rahvas sai kärsiä aatelisvoutien kiskomisia ja ryöstämisiä; se sai otsansa hiessä haalia kokoon veroja herroillensa. Mutta ne verot, samoinkuin myös enin osa Suomen tuomarinvirkojen tuloista, menivät pois Pohjanlahden taakse. Niillä rakennettiin siellä komeita palatseja ja elettiin ruhtinaiksi; Suomen osaksi siroitettiin ani harvoin vain joku murunen rikkaan pöydästä. Hyvin vähän tiedämme mainita anteliaisuudesta, jota lahjoitusmaitten isännät olisivat osoittaneet meidän yliopistollemme ja kouluillemme. Stålhandsken leski lahjoitti Turun akatemiaan sen kirjaston, jonka hänen miehensä oli Tanskan sodassa saanut. Niin myös Kustaa Hornin leski jätti vaatimatta yliopistolta sitä velkaa, joka häneltä oli otettu yliopiston palaneen kartanon uudestirakentamiseksi. Mutta sama leski taas, samoinkuin muuten vainaja itsekin, antoi kreivikunnassaan olevan Porin trivialikoulun rappeutua, koska ei sanonut enää jaksavansa sitä kustantaa sen jälkeen kuin kuningas Kaarle X oli ottanut osan lahjoitusmaista takaisin. Ei tiedetä ainoatakaan esimerkkiä siitä, että joku aatelisherra olisi tänä aikana kustantanut köyhien suomalaisten nuorukaisten opintomatkoja ulkomaille, niinkuin Ruotsissa oli tavallista. Kirkkomme yksin vain saivat runsaammalla kädellä osaa Suomen lahjoitusmaitten rikkauksista. — Eipä edes tullut maallemme osaksi paljon siitä loistosta, jonka korkeamman aatelin elämä tähän aikaan loi ympärillensä, siitä vilkkaammasta kauppa- ja käsiteollisuusliikkeestä, jonka se herätti. Suomessa on kaikkiaan kaksi suurempaa aateliskartanoa muistona tältä aatelimme kukoistusajalta. Ne ovat kolmikertaiset kartanot Louhisaaressa (Flemingin) Ahlaisten kappelissa ja Sarvilahdellla (Creutzin) Pernajan pitäjässä. Mutta mitäs ovat nekin, verrattuina niihin komeihin, koreihin linnoihin, jotka samalla ajalla kohosivat Ruotsissa? Ja aatelimme poismuuton vahingollista vaikutusta kauppaliikkeeseen todistaa taas meille epäilemätön vierasmies, Pietari Brahe. Hän valitti jo v. 1638, että tuontikauppa Turussa oli varsin huono siitä syystä, että maan korkeat herrat enimmiten eivät olleet kotona, vaan Saksan sodassa tai muualla kruunun palveluksessa. Mikä silloin vielä oli ajallinen haitta, se tuli sitten ainaiseksi.
Aateli tosin ei harjoittanut yhtä julmaa sortoa ja väkivaltaa kuin ennen vuosisadan alussa. Sen verran vaikutti toki Turun hovioikeus. Mutta sen sijaan oli nyt aatelisvallan rasitus tullut monta, monta vertaa yleisemmäksi ja sen kautta tuntuvammaksi. Siihen lisäksi tuli, että koko maan mehu vuosi pois meidän maastamme kaukana asuville herroille. Jollei siis Kristiinan hullujen tuhlausten jälkeen olisi vielä ennen sen vuosisadan loppua alkanut Kaarle XI:nnen ankara ja perinpohjainen lahjoitusmaitten peruutus, niin olisi Suomi iäksi vaipunut Irlannin tapaiseen kurjuuteen.
19. Klaus ja Henrik Fleming.
Näissä kertomuksissa on jo ollut puhe useista etevistä Suomenmaan aatelisherroista Kustaa Aadolfin sekä Kristiinan aikoina. Me olemme likemmin tutustuneet Kustaa Horniin sekä useihin muihin sotureihin, niin myös Juhana Kurckiin. Näiden lisäksi tulee vielä kahden miehen elämäkerrat, joista toinen hyvinkin oli yllämainittujen vertainen, toinen, jos kohta vähemmän ansiokas, kuitenkin antaa sangen valaisevan kuvan sen ajan aateliston elosta ja olosta.
Mainion marski Klaus Flemingin suku, niinkuin me tiedämme, oli loppunut hänen onnettomaan poikaansa, Juhanaan. Mutta toinen, nuorempi haara rehoitti yhä edelleen. Kuuluisin näistä Flemingeistä oli nyt taas Klaus nimeltänsä. Hän oli syntynyt 1592 Louhisaaren kartanossa Askaisten kappelissa likellä Turkua. Hänen isänsä, Lauri Fleming, aikoinaan Savonlinnan maaherra, oli kuollut aikaiseen; mutta äiti, Anna Horn, piti tarkan huolen pojan kasvatuksesta. Useita vuosia oltuaan ulkomaan opistoissa, tuli Klaus Fleming takaisin v. 1612 ja meni heti Venäjälle, Eevert Hornin johdolla taistelevaan armeijaan. V. 1614 hän tuli siellä Uplannin ratsumieslippukunnan ratsumestariksi. Mutta v. 1619 hänet jo muutettiin toiselle alalle; hän määrättiin näet ala-amiraaliksi, josta paikasta hän 10 vuotta myöhemmin kohosi amiraaliksi. Hän rupesi siis siinä asiassa astumaan kuuluisan kaimansa teitä. Tässä virassaan hän oli johtavana sieluna meriasiain virastossa, vaikka sen nimellisenä ylipäällikkönä oli valta-amiraali Gyllenhjelm. Ruotsin vallan sotalaivasto oli Kustaa Aadolfin hallituksen alussa ollut aivan rappiolla; se piti luoda melkein uudestaan, ja siihen toimeen ryhtyi Fleming suurella innolla. Suurempia laivoja rakennettiin kruunun kustannuksella koko joukko;[40] vanhat korjattiin tai myötiin. Täten oli Kustaa Aadolfin aikoessa Saksan sotaan neljättäkymmentä alusta valmiina häntä sekä hänen sotureitansa varten. Muutamia vuosia myöhemmin, v. 1636, tarkastettiin laivaston tilaa hallituksen käskystä, ja siinä toimessa olleet valtaneuvokset ilmaisivat sitten kertomuksessansa ihmetyksensä sen johdosta, miten täsmällensä ja perinpohjin amiraali Fleming oli osannut johtaa laivojen rakennusta. Enemmän vielä kuin suurten sotalaivojen rakentamista harrasti Fleming pienempien saaristohaaksien hankkimista. Hän saatti taas voimaan vanhan säädännön, jonka mukaan merenrantalaisten tulisi, paitsi merimiehiä, hankkia lotjia kruunun palvelukseen. Näitä tämmöisiä oli v. 1643 jo karttunut sataviisikymmentä; jokaisessa oli yksi kanuuna.
Tämä oli kuitenkin vaan yksi puoli Flemingin monihaaraista toimintaa. Kustaa Aadolf oli Saksaan lähtiessään uskonut valtion raha-asioiden hoidon langollensa, pfalzkreivi Juhana Kasimirille; mutta kun tämä tunsi sangen vaillinaisesti sekä ruotsinkieltä että sen lakia, annettiin hänelle Klaus Fleming apulaiseksi. Kuninkaan kuoltua erotettiin pfalzkreivi siitä virasta, jota Fleming nyt vähän aikaa sai yksin hoitaa holhoushallituksen jäsenenä. Kun sitten holhoushallitus v. 1634 asetettiin vakinaiselle kannalle, saivat Klaus Fleming sekä Gabriel Oxenstjerna yhtä monta ääntä valtiorahastonhoitajan vaalissa. Se tuli jälkimäiselle osaksi, jolle Aksel Oxenstjerna oli antanut äänensä; mutta useat valtaneuvokset vakuuttivat perästäpäin julkisesti, että hekin olisivat antaneet Flemingille äänensä, jollei hän meriasiain virastossa olisi niin välttämättömän tarpeellinen. Myöhemminkin kysyttiin kuitenkin aina Flemingin neuvoa tärkeämmissä raha-asioissa.