Nyt vuorossaan on puhuttava siitä säädystä, joka tosin oli alhaisin, arvoltaan halvin, vaan kuitenkin vielä enemmän kuin tätä nykyä Suomen koko valtiorakennuksen laajana ja lujana perustuksena. Meidänkin aikoinamme sopii sanoa Suomen kansaa talonpoikaiseksi kansaksi, koska maanviljelijöihin verraten muut kansanluokat yleensä muodostavat vain vähäisen osan koko väestön luvusta. Mutta seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla oli tämä suhde vielä paljon mitättömämpi. Suomen suuriruhtinaskunnassa ynnä Käkisalmen läänissä oli silloin noin 450,000 asukasta, ja niistä 25,000:n paikoilla, siis ainoastaan joka kahdeksastoista, kuului muihin säätyihin yhteensä.
Maanviljelys oli meillä näet silloinkin se elatuskeino, joka voitti kerrassaan kaikki muut toimeentulolähteet. Tärkeätä on siis tietää, millä kannalla se oli. Me olemme jo nähneet, miten kaikki, jotka siihen aikaan Suomesta kirjoittivat — Buraeus, kreivi Brahe, Wexionius — kehuivat maamme erinomaista viljavuutta. Me tiedämme, että 17:nnellä vuosisadalla vietiin ulkomaille paljon enemmän viljaa kuin meidän aikanamme. Samaa yltäkylläisyyttä näyttävät myös viljan silloiset hinnat todistavan, jotka olivat erittäin huokeat, Suomessa vielä paljoa huokeammat kuin Ruotsissa. Viimemainitussa maassa oli viljatynnyrin keskimääräinen hinta Kristiinan hallitusaikana puolineljättä talaria, s.o. nykyisessä rahassamme 12 mk. 60 p. Mutta Suomessa otettiin vähän aikaisemmin, v. 1619, veronmaksussa ruistynnyri 6 markasta 30 pennistä, ja v. 1636 sekä 1638 oli sen hinta 8 mk. 10 p. V. 1649 se tosin maksoi Turussa kahdeksan talaria vaskirahaa, s.o. 10 mk. 80 p. ja Porissa 13 nykyistä markkaa, vaan silloin kreivi Brahe, joka sen kertoo, valittaakin katovuotta ja tavattoman kallista aikaa. — Yhtä huokeat olivat myös muut ruokatavaroiden hinnat Suomessa siihen aikaan. V. 1619 otettiin leiviskä voita veronmaksussa 5:stä markasta 40 pennistä; v. 1636 se oli kohonnut puolta markkaa kalliimmaksi. Jälkimäisenä vuonna saatiin härkä 36:lla markalla; lammas (samoin v. 1638) maksoi 2 mk. 70 p., hanhi 1 mk. 35 p., kana 34 penniä, 20 munaa myös saman verran (v. 1638 ainoastaan 22,50 p.), leiviskä sianlihaa 4 mk. 50 p., raavaanlihaa 2 mk. 70 p., kupo olkia noin 6 penniä; silakkatynnyri v. 1619 maksoi 10 mk. 80 p., v. 1636 14 mk. 40 p.
Sittenkään viljelys maassamme ei ollut 17:nnen vuosisadan keskipaikoilla vielä levinnyt sinnepäinkään niin laajoille aloille kuin meidän aikanamme. Silloinen vuotuinen kylvö Suomessa, kaikki viljalajit yhteenlaskettuina, arvioidaan 140,000:ksi tynnyriksi, se ei siis ollut enempää kuin noin 1/15 nykyisestä. Vielä suurempi on eroitus silloisen ja nykyisen maanviljelyksen välillä sisämaakunnissa eli ylimaassa. Sillä yllämainitusta siemenmäärästä kylvi silloin Turun lääni yksin enemmän kuin kolmannen osan, yhtä paljon kuin kaikki seudut, jotka nyt kuuluvat Viipurin, Mikkelin, Kuopion sekä Hämeenlinnan lääneihin, ja jotka meidän aikanamme tuottavat puolet kaikesta Suomessa kasvavasta viljasta, 2,5, jollei kolmekin, sen vertaa kuin Turun lääni. Vaasan lääni, jonka viljantulo nyt on yhtä suuri kuin Turun läänin, antoi silloin vain kolmannen osan siitä, mitä jälkimäinen. Uusimaa puolestaan antaa nytkin yhtä suuren suhteellisen osan Suomen koko viljamäärästä kuin silloinkin. Sama seikka pistää myös meidän silmäämme, jos keskenään vertamme joitakuita rantamaan sekä ylimaan pitäjiä. V. 1656 esim. kylvettiin Raision pitäjässä Turun tienoolla 505 tynnyriä, Maskussa 525, Nousiaisissa 544, Mynämäellä 959, mutta Rautalammilla (myös Hankasalmi ja Vesanto) 153 t., Viitasaaressa (myös Kivijärvi ja Pihtipudas) 142, Laukaalla (myös Jyväskylä) 107, ja silloisessa Jämsässä 271. Pohjanmaalla olivat Kyrönjoen rannikot, seudun nykyinen vilja-aitta, vielä autioina nevoina; niiden viljelemiseen ryhdyttiin vasta 17:nnen vuosisadan lopulla. Viipurinkin läänissä, vaikka se osaksi on meren rannikkoa, oli maanviljelys peräti huonoa, koska maakunta aina oli sodan jaloissa; samasta syystä oli se myös varsin köyhä hevosista sekä lehmistä! Kaskenviljelys, ihme kyllä, ei näytä kuitenkaan silloinkaan Länsi-Suomessa olleen yleisempi kuin tätä nykyä; Wexionius mainitsee siitä ainoastaan Hämeessä, Savossa sekä Karjalassa.
Me olemme siis nähneet, että maamme, vaikka sitä niin viljavaksi kehuttiin, vuosittain antoi paljon vähemmän viljaa kuin meidän aikanamme. Mutta vielä ihmeellisempää on, että tämä viljantulo myös suhteellisesti, silloiseen asukaslukuun nähden, oli paljoa vähempi. Nykyään se on, niinkuin mainittu, viisitoista kertaa silloista suurempi; mutta Suomen kansa on samalla ajalla karttunut vain vähän enemmän kuin seitsemän sen vertaa. Jokaista henkeä kohtaan tuli siis keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa puolta vähemmän viljaa kuin tätä nykyä. Sen lisäksi sattui silloin, taitamattoman maanviljelyksen tähden, katovuosia vielä paljoa tiheämmin kuin meidän aikanamme. Mitenkä on siis tuo hämmästyttävä ristiriitaisuus selitettävissä, että vilja siihen aikaan Suomessa, vaikka sitä saatiin suhteellisesti niin paljon vähemmän, kuitenkin oli paljoa huokeampaa, vieläpä riitti ulkomaillekin vietäväksi?
Suurena syynä oli ensinkin se, ettei viinaan vielä tuhlattu niin suuria viljamääriä, kuin nykyään; ne säästyivät siis kaikki hyödylliseksi ravinnoksi. Toiseksi oli elanto silloin paljoa vähemmän yksistään maa- ja karjantuotteitten varassa; metsä ja vesi antoivat runsaasti antimiansa lisäsärpimeksi. Muistakaamme, kuinka senaikuiset kirjailijat kehuvat kaikkien Suomen maakuntien ylenpalttista rikkautta siinä suhteessa. Ja kolmanneksi Suomen talonpojalla silloin oli tuiki vähän, tuskin ollenkaan tarpeita, joita olisi tarvinnut ulkoa hankkia ja joiden lunastamiseen kotituotteita olisi ollut pakko panna. Katovuosina varsin vähän ostettiin ja saatiin jauhoja muualta avuksi, vaan jatkettiin vähäiset kotivarat petäjän kuorella, vehkan juurella. Tavallisinakaan vuosina ylimaalainen, jos paljoa myöhempien aikojen tavasta saa päättää, ei syönyt selvää leipää siitä pelosta, että voisi tottua liian herkulliseen elämään. Kahvista ja sokerista, näistä nykyisistä suurista rahansurmista, ei vielä tietty mitään; ulkomaan silkit ja verat, napit ja helyt eivät myöskään hoikentaneet kukkaroa. Vaatteet kudottiin kaikki kotona — Suomen emäntiä mainitaan uutteriksi kankureiksi; parhaat pyhäpuvut tosin tulivat kalliiksi, mutta kestiväthän myöskin, niin että ne menivät perintönä lapsille sekä lastenlapsille. Posliineihin ja lasiastioihin ei myöskään kulunut rahaa. Tarpeelliset astiat tehtiin kotona, mitkä puusta, mitkä tuohesta. Ainoa jo silloin suureen valtaan päässyt ulkomaan ylellisyystavara oli tupakka. Paitsi sitä tuotiin kaupungista pääasiallisesti vain rautaa sekä suoloja, niitä kumpiakin myös verraten paljoa vähemmän kuin meidän aikanamme. Rekien jalakset, astioiden vanteet, naulat ynnä monet muut nykyiset rautakalut olivat silloin pelkkää puuta. Viipurin läänin maaherra ilmoitti vielä v. 1664, että käskettyyn maantientekoon tarvitsisi tuottaa Ruotsista rautalapioita, koska hänen läänissään talonpojilla ei ollut semmoisia. Suolan säästämiseksi kalat tavallisesti vaan kuivatettiin. Koettivatpa merenrantalaiset omienkin vähäsuolaisten lahtiensa vettä kiehuttamalla hankkia itselleen tuota haluttua, vaan liian kallista maustetta.
Kauppapuodissa ei täten tarvittu kovin usein käydä, eikä se olisikaan ylimaalaisille ollut mahdollista, koska kaupungit olivat kaukana, vuosisadan keskipaikoille saakka kaikki tyyni merenrannalla. Varmaankin oli miesten parissa monta, vaimoväestä epäilemättä enin osa, jotka eivät olleet ikänään nähneetkään kaupunkia. Ensimäinen kaupunkiretki oli siis juhlallinen asia. Pitäjän rajalla tai muuten tavaksi tulleessa merkillisessä paikassa piti nuorten härkämiesten (ensikertalaisten) tehdä kaikellaisia temppuja ja laittaa pienet kestit vanhemmille matkakumppaneille. Tavallisesti läksivät ylimaalaiset tämmöiselle retkelle talvella, kun lumi oli tasoittanut teitä mantereella, rakentanut siltoja vesille. Jos kesällä matka oli välttämätön, kuljettiin niin paljon kuin mahdollista vesiä myöten ja karvastettiin (vedettiin) veneet kannaksien yli. Lyhyemmillä maamatkoilla, kun ei joku harvoista maanteistä ollut lähellä, käytettiin purilaita, s.o. hevosen taakse valjastettuja, takapäästään yhteensidottuja aisoja, joiden haarukkaan pieni kuorma sopi. Tervatynnyrit saivat köysiin sidottuina ilman muuta pyöriä hevosen jäljessä.[44] — Kirkossa käynti ei laajoissa ylimaan pitäjissä myöskään ollut erittäin tavallinen. Lapset syrjäisemmillä kulmilla eivät saaneet Herran huonetta nähdäkään, ennenkuin omin jaloin jo kykenivät hiihtämään sinne "nimeä saamaan", s.o. ristittäviksi.
Asiain näin ollen ei ollut kumma, jos Suomen talonpoika, erittäinkin ylimaassa, vielä oli hyvin alkuperäisellä kannalla. Sisämaakunnissa asuttiin paljoa myöhempinäkin aikoina pirteissä, joissa hevoset, siat ja kanat jakoivat ihmisten kanssa savuisen lämpimän. Eivätkä ne näytä silloin olleen rantamaillakaan kovin outoja, koska tiedetään varmasti, että myös moni kirkkoherra Viipurin läänissä asui semmoisessa. Seinillä harvoin nähtiin pyssyn riippuvan, niinkuin meidän aikanamme. Niitä kyllä osattiin valmistaa Suomessa, mutta sota ne mahtoi vaatia melkein kaikki kruunun palvelukseen. Sen sijaan ei puuttunut missään teräsjousia eikä nuoliviinejä. Tavallisesti taisi myös niiden rinnalla välkkyä tukeva keihäs ja kirkas miekka, edellinen välttämättömän tarpeellinen alinomaisissa otteluissa salon kuninkaan kanssa, jälkimäinen tiheitten vihollisten päällekarkausten torjumiseksi. Vielä tuntemattoman viulun sijalla epäilemättä riippui silloin yli koko Suomen tuvan seinällä kansamme vanha kantele. Nykyään kadonnut, silloin yleinen tarvekalu olivat käsikivet, joilla viljaa jauhettiin. Kun myllyistä vero oli tullut säädetyksi, valitti kenraalikuvernööri Bjelke, ettei se varsinkaan Viipurin läänissä ja Hämeessä tuottanut paljon mitään; sillä siellä ei ollut kuin harvassa paikassa myllyjä, ja veronottajien tullessa vietiin käsikivet johonkuhun piilopirttiin metsään, joista niitä ei ollut mahdollista löytää. Kustaa Aadolf vastasi siihen, että Bjelke vain antaisi asian olla; olihan muka siinä jo rasitusta enemmän kuin verosta, että sellaista raskasta työtä täytyi tehdä. Lavitsat ja pöydät olivat tukevaa, vankkaa laatua; luultavasti oli silloin monessa paikassa pöytiä, niinkuin nyt vielä joskus vanhoja nähdään, joiden lauta oli yhdestä jättiläislaahkosta eli lankusta tehty, onteloksi koverrettu, summattoman avara kanto jalkana sen alla. Luultavasti olivat myös tupien seinät monessa talossa tuommoisista iäti kestävistä ikihongista, joita nyt vain jossakin vanhassa puukirkossa tai muussa muinaisessa rakennuksessa tavataan. Talon huoneet olivat muuten helpomman puolustuksen vuoksi kaikki rakennetut umpiympyrään, niin että pihassa oltiin niinkuin linnassa.
Elämä ja tavat olivat myös tietysti vanhanaikuisia. "Tämän kansan tavat", kirjoitti Brahe, "ovat semmoisia kuin ne ovat kauan aikaa olleet." Pitkät puhteet talvisaikana kulutettiin kaikellaisilla vanhoilla huvituksilla ja menoilla. Runolaulu oli vielä vuosisadan keskipaikoilla yleistä yli koko maan. Uusia runoja sepitettiin yhä vanhaan tapaan. Muinaiset pakanuuden-aikuiset näyttävät kuitenkin jo alkaneen väistyä syrjäisemmille paikoille. Piispa Bång, 17:nnen vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla, joka niitä ensiksi mainitsee, sanoo niitä laulettavan Savon ja Ruoveden saloilla. Yleisemmin sitä vastoin moittii Rothovius vielä v. 1640, että Suomen talonpojat "pimeissä pirteissänsä" pitävät karhunpeijaisia, juoden karhun maljaa sen omasta kallosta ja matkien karhun mörinää, jotta he pyyntiretkillään vastakin saisivat hyvän onnen. Näissä tilaisuuksissa, niinkuin muissakin juhlissa, ei mahtanut olla puutetta kotitekoisesta oluesta, joka vielä oli niin kuuluisaa, että Kustaa Aadolf kruunaustaan varten tuotti sitä 200 tynnyriä. Että runolaulun rinnalla vanhat loitsut ja karhunpeijaiset sekä monet muutkin muinaiset pakanalliset taikamenot vielä olivat täydessä voimassa, siitä on jo luvussa Rothovius piispasta lavealta kerrottu.
Uutterasta saunankäynnistä ja istumisesta lumessa tai kylpemisestä jäisessä vedessä sen jälkeen, niinkuin myös pienten lasten varomattomasta kohtelusta, on jo myös ennen ollut puhetta.
Suomen talonpoikaisen kansan luonteesta siihen aikaan on meille useampiakin valaisevia lauseita säilynyt. Suomalaisten itsepäisyydestä kaikki ihmiset silloin puhuivat. Brahe, niinkuin muistamme, katsoi erinomaiseksi onneksi, kun hän oli saanut "jäykät" savolaiset suostumaan ruotutuumaansa. Sävyisää Hämeen maaherraa, Arvi Hornia, hän moitti kelvottomaksi siinä läänissä, "missä on itsepäisin kansa". Ja etteivät karjalaiset suinkaan olleet pehmeämpiä luonteeltansa, sen todistaa Wexioniuksen lause, että "karjalainen pää" ja visapää ovat aivan yhtä. Tätä itsepäisyyden avua ei luettu muuten suinkaan vain Suomen talonpojille ominaiseksi, vaan ylimalkaan kaikille suomalaisille. Olipa se maine levinnyt kauas muillekin maille. Ranskan suuri valtiomies Richelieu kerran sanoi Aksel Oxenstjernassakin olevan paljon suomalaista itsepäisyyttä.