Joskus oli hovioikeudella muuten kuninkaastakin vastusta, kun tahdottiin lain puustavin mukaan rangaista pahantekoja. Aatelisherra Klaus Munck esim. oli eräältä talonpojalta ryöstänyt pari härkää. Kihlakunnanoikeus oli tuominnut hänet väkivaltaisesta rosvoamisesta kuolemaan, hovioikeus huojensi tuomion sakoiksi, mutta kuningas antoi kaiken rangaistuksen anteeksi, määräten vain, että vahinko oli korvattava. — Toisessa tilaisuudessa taas Bjelkekin, lähettäessään erään toisen aatelisherran kuolemantuomion, lisäsi armonpyynnön, "koska hovioikeus on niin nykyjään vasta perustettu eikä siis sovi käyttää rigorem juris (lain koko ankaruutta)". Muutenkin menetteli Bjelke välistä meidän käsityksemme mukaan sangen omavaltaisesti. V. 1631 esim. hän aivan yksin vahvisti erään raastuvanoikeuden kuolemantuomion ja mestautti pahantekijän; hän katsoi tarpeettomaksi lähettää asiaa Uuteenkaupunkiin, missä hovioikeus silloin piti kokouksiaan Turussa raivoavan ruton tähden. Samana vuonna lykkäsi kihlakunnanoikeus toisen kuolemantuomion yksinomaan "herra kenraalikuvernöörin leppeän ja armollisen tutkinnon alle", jolloin Bjelke lähetti asian takaisin uudestaan tutkittavaksi, "vaan ei niin hätäilemällä kuin tässä näkyy tapahtuneen". V. 1625 taas koko hovioikeus omin luvin muutti laissa määrätyn rangaistuksen helpommaksi; se soi näet kymmenelle kuolemaantuomitulle armon sillä ehdolla, että he raivaisivat viidakon eräältä kruununniityltä likellä Rauman kaupunkia. Tarkka laillisuus oli sen ajan ihmisille vielä niin outoa, että itse ylimmätkin lainvalvojat välistä eksyivät lain rajojen yli.
Ylimalkaan oli sittenkin Turun hovioikeuden perustaminen säännöllisemmän, puolueettomamman, voimallisemman lainkäytön alkuna Suomessa. Bjelkestä lausui vielä toista sataa vuotta myöhemmin Turun maistraatti seuraavan kiitoslauseen: "Jokainen suomalainen voi todistaa, että presidentti Bjelke tässä maassa on voimallisesti häätänyt väkivaltaa". Hänen aikanaan päätettiin muun muassa, että kaikki aikojen kuluessa talostaan vääryydellä eroitetut pellot ja niityt piti ilman lunnaita annettaman takaisin. Myöskin korkeimpiin henkilöihin asti alkoi nyt lain valta ylettyä. Niin esim. sai kuninkaansukuinen rouva, Eerikki XIV:nnen tytär, Siiri Tott Liuksialassa hovioikeudelta kovan käskyn heti suorittaa sen suuren rahasumman, jonka hän monta vuotta takaperin oli lainannut Turun porvarilta Jaakko Wollelta poikansa Aaken ulkomaanmatkoja varten. Oikeuslaitoksen voiman ja vaikutuksen vahvistamiseksi oli Bjelke myös sen ulkonaisestakin arvosta sangen arka. Laamanninkäräjiä oli ennen pidetty ilman mitään menoja; mutta nyt käskettiin pitää ne suurella juhlallisuudella, jotta kansa tottuisi suurempaan lain kunnioitukseen. V. 1627 annettiin Pohjanmaan maaherralle, joka oli kysynyt syytä erääseen hovioikeuden päätökseen, se röyhkeä vastaus: "Me olemme vain kuninkaalle velvolliset tiliä tekemään; te olette siihen vaatimukseen liian halpa ja älytön".
Rangaistuksen lajit ja suhteelliset määrät erosivat siihen aikaan suuresti nykyisistä. Miestappoa esim., jota silloin hyvin usein tapahtui raakojen, hillittömien ihmisten kesken, ei pidetty niin suurena rikoksena kuin nyt. Murhaaja tavallisesti työnsä tehtyään karkasi saloille. Oikeus tarjosi silloin hänelle turvaa tullakseen vastaamaan teostansa. Jos syytös nähtiin todeksi, oli hänen lupa sovittaa tekonsa murhatun sukulaisille maksettavalla rahasummalla. Jos sukulaiset sitä vastoin eivät suostuneet sovintoon, sallittiin hänen taas kenenkään ahdistamatta palata takaisin saloille, mutta nyt julistettiin hän "pilttuaksi" s.o. jokaiselle annettiin valta hänet tappaa eikä kukaan saanut suoda hänelle majaa. Sama oli myös päätös, jollei syyllinen totellut oikeuden kutsua. Toiselta puolen taas oli ehdoton kuolemanrangaistus määrätty noidille sekä jumalanpilkkaajille; sama tuomio kohtasi myös useimmiten varkaita. Ylimalkaan olivat mestaukset ylen tavallisia. Joka kirkonmäellä oli hirsipuu teileineen, jossa enimmiten nähtiin ruumiita roikkumassa. Törkeimmistä rikoksista usein tuomittiin kovennettu kuolemanrangaistus siten, että esim. ensin oikea käsi hakattiin poikki, tai myös jäsenet yksitellen jaloista alkaen rikottiin rattaalla. Kidutus oli silloin koko muussa Euroopassa tavallinen keino, jolla syytetyitä pakoitettiin tekojansa tunnustamaan, monasti olemattomiakin. Sitä ei kuitenkaan Kustaa Aadolf sallinut käyttää valtakunnassaan; ainoastaan uhata sai sitä joskus paatuneille pahantekijöille.
V. 1630 taipui kuningas viimein Bjelken lakkaamattomiin pyyntöihin ja soi hänelle eron presidentin toimestaan, seuraavana vuonna myös kenraalikuvernöörin virasta, "koska", siten kuuluivat sanat, "Suomen maan hallitsemisesta on paljon vaivaa ja vastusta, ja vapaaherra Bjelke on jo vanha ja väsynyt sekä osaksi Suomeen suuttunut".
4. Presidentti Juhana Kurck.
Turun hovioikeuden ensimäisistä asessoreista oli puolet suomalaisia, samoin myös melkein kaikki lisäjäsenet; presidentti ja varapresidentti sitä vastoin olivat ruotsalaisia. Sitten otettiin jonkun aikaa enin osa hovioikeuden alemmistakin virkamiehistä Ruotsista. Syynä luultavasti ei ollut muu, kuin että Suomessa siihen aikaan oli peräti suuri puute kelvollisista lakimiehistä. Parikymmentä vuotta Turun yliopiston perustamisen jälkeen alkavat sitten oman maan miehet jälleen päästä voitolle. Ylimmät päällikköpaikat vain pysyivät edelleen enimmiten ruotsalaisten käsissä. Poikkeuksena oli kuitenkin kolmas presidentti Juhana Kurck, Laukon ja Anolan herra, vanhaa Kurjen sukua.
Hän oli sen ajan parhaita, etevimpiä Suomen miehiä. Syntymävuodeksi mainitaan 1590. Harjoitettuansa opintoja useissa Saksan yliopistoissa ja muutenkin vielä matkustettuansa Hollannissa, Englannissa sekä Ranskassa, meni hän sotapalvelukseen. Hän taisteli Suomen väen riveissä venäläisiä ja sitten puolalaisia vastaan ja koroitettiin v. 1619 ratsumestariksi ja 1624 Suomen aatelislippukunnan päälliköksi. Sitten hän muutti siviilipalvelukseen, johon hänellä oli enemmän taipumusta. V. 1626 näemme hänet Turun, 1627 Viipurin läänin maaherrana. V. 1631 määrättiin hän Turun hovioikeuden presidentiksi, johon virkaan hän kuitenkin vasta seuraavana vuonna saattoi ryhtyä.
Tähän paikkaan oli Kurck ikäänkuin luotu ja suotu. Hän oli jalomielinen, oikeutta ja kohtuutta rakastava, viisas ja ahkera herra. Lakiasioissa hän oli aikaansa nähden tavattoman oppinut, siitä näkyi paljon jälkiä senaikuisissa hovioikeuden pöytäkirjoissa.[9] Tallella on myöskin eräs hänen sepittämänsä lakitieteellinen kirjoitus: De jure hereditario (perintöoikeudesta). Hänen aikanansa ja toimestansa edistyi taas oikeuden vakaantuminen melkoisesti, niin että ainakin pääkaupungin seuduilla oikeus alkoi olla voimassa.[10] Pahin vaikeus oli siinä, että oli niin suuri puute kelvollisista alituomareista. Tämän puutteen poistamiseksi tiedusteli hovioikeus, kun se v. 1633 lähetti hallitukselle koko joukon kysymyksiä: eikö halullisia kymnaasilaisia saisi ottaa auskultanteiksi, jotka, vannottuansa vaitiolovalan, voisivat olla hovioikeuden keskusteluissa läsnä ja siten perehtyä laintaitoon? V. 1637 taas, kun hallitus oli hovioikeudelta kysynyt syytä alinomaisiin rajariitoihin Suomessa, annettiin se vastaus: että muun muassa tuomarit täällä ovat kovin vähäoppiset ja useat heistä sitä paitsi lahjakontteja. Siksi pitäisi yliopistoon, jonka perustamisesta nyt oli puhe nostettu, asettaa taitava lakitieteen professori. Samassa myös ehdoitettiin, että lainlukijain palkka sekä lunastusraha tuomiopäätöksistä, jotka tähän asti olivat, edellisen nimelliset tuomarit, jälkimäisen asianomaiset aivan mielivaltaisesti määränneet, tulisivat vakinaisesti säädetyiksi, siksi että liika kiusaus lahjojen ottoon poistettaisiin. Hallitus säätikin sitten seuraavana vuonna, että tuomarien piti sijaisilleen antaa 10 hopeariksiä joka käräjältä. Se tuntuu meidän mielestämme turhan pieneltä summalta, mutta sittenkin se oli suurempi kuin mitä monen tuomarin oli ollut tapa antaa. Kemiön vapaaherrakunnassa esim. maksettiin 10 hopeariksiä ainoastaan silloin, kun käräjät pidettiin kirkonkylässä, muuten ainoastaan puolet siitä. Kuitenkin oli lainlukijoilla käräjien aikana sen lisäksi aina vapaa asunto ja ruoka.
Samasta kirjeestä vuodelta 1637 saamme muitakin tietoja sen ajan lainlukijoista. Hovioikeus valitti, että he tahtovat aina vetää kaikki riidat tarkastuksen alaisiksi, osaksi laintaitamattomuuden johdosta, mutta vielä enemmän ahneudesta, saadaksensa tarkastuspalkkaa. Itse tarkastukset he toimittivat usein aivan laittomasti, ottaen lautakuntaan ketä itse tahtoivat, suomatta asianomaisille mitään sananvaltaa. Monasti he eivät asianomaisille antaneet edes tietoakaan pidettävästä tarkastuksesta, vaan menivät ilman heitä paikalle ja antoivat lopullisen päätöksensä. Välistä sattui myös näissä tarkastuksissa, että kihlakunnan tuomari kumosi ennen samasta asiasta annetun laamannin tuomion. — Toisesta lähteestä taas tiedämme, että lainlukijat joskus tekivät päätöksensä Rooman tai Moseksenkin lain mukaan, ainoan voimassa olevan Ruotsin lain sijasta.
Muuten ei se paha tapa, että tuomarinvirat annettiin korkeille herroille, jotka niitä toimituttivat sijaisillaan, muuttunutkaan tähän aikaan, vaan tuli päinvastoin vieläkin yleisemmäksi. Ainoastaan se rajoitus tehtiin, josta kuitenkin vielä joskus poikettiinkin, ettei laamanni eikä maaherra saanut olla alituomarina omassa piirikunnassaan. Sijaislaitos pahoine seurauksineen poistettiin vasta Kaarle XI:nnen aikana.