Voidakseen paremmin valvoa alituomarien tekoja, oli hovioikeus ruvennut vaatimaan, että alioikeuksien pöytäkirjat vuoden lopussa aina lähetettäisiin sen tarkastettaviksi. Mutta tulipa usein yhdeltä ja toiselta lainlukijalta ainoastaan sellainen ilmoitus, ettei hänellä koko vuoden aikaan ollut mitään tuomittavaa ollut. Tähän meille niin outoon seikkaan ei ollut kuitenkaan mikään paratiisillinen viattomuus syynä, niinkuin edellisistä luvuista jo tiedämme. Päinvastoin taisi tämä suureksi osaksi juuri johtua juurtuneesta laittomuudesta. Ihmisille oli vielä niin outoa, että tuomarin kautta lainkaan saattoi saada oikeutta, että he vain harvoin turvautuivat siihen apukeinoon. Mitä rikoksiin tulee, tiedämme myös Bjelken valituskirjasta, että niistä suurin osa aina jäi ilmiantamatta.
Kurokin aikana ryhdyttiin paitsi ylläkerrottuihin vielä erääseen toimeen, josta olisi voinut koitua sangen tärkeitä seurauksia.
Ensimäinen lainsuomennos oli samanaikuinen kuin Agricolan Uuden Testamentinkin. Sen sepittäjä, Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Martti, ei ollut kuitenkaan ollut syvä laintuntija; hän oli tehnyt kaikellaisia eriskummallisia virheitä. Sanaa "syynsanoja" oli esim. käytetty, missä olisi pitänyt olla "asianomainen" (ikäänkuin ruotsalainen sana olisi ollut "mål-sägande" eikä "måls-ägande"); "paatinsiirtäminen" (ikäänkuin "båtdrägt", eikä "bodrägt") muka merkitsi samaa kuin "kotivarkaus". Sittenkin käytettiin käsinkirjoitettuja kopioita tästä teoksesta sangen yleisesti. Uuden kelvollisen suomennoksen tarjosi sitten v. 1602 Kalajoen kirkkoherra Ljungi Tuomaanpoika, joka myös samalla oli lainlukijana, Kaarle IX:nnelle, kun hän talvella palasi Pohjanmaan kautta Ruotsinmaalle. Ljungi Tuomaanpoika sanoo esipuheessaan ryhtyneensä tähän työhön monen sekä aatelisen että aatelittomankin kehoituksesta. Sillä edellinen käännös oli huono, ja usein tapahtui, että tuomariksi asetettu suomalainen ei oikein osannut ruotsia, ja sitä vähemmän ymmärsi Ruotsin lakikirjan vanhentuneita sanoja ja puheenparsia; monasti toiselta puolen taas ruotsalainen tuomari ei osannut täydellisesti suomenkieltä. Kuningas ihastui tästä hyödyllisestä lahjasta ja pani sen painattamisen alulle; mutta hänen kuolemansa ja valtakunnan silloinen ahdinkotila estivät työn lopettamista. Ljungi Tuomaanpojan teos joutui kokonaan unohduksiin.
Keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa oli nyt taas entinen lainlukija Hartikka Speitz[11] ryhtynyt samaan työhön. Hän oli jo ennen, heti niiden ilmestymisen jälkeen, suomentanut Kustaa Aadolfin sota-artikkelit. V. 1642 hän ne painatti kreivi Brahen kehoituksesta, niinkuin myös seuraavana vuonna uuden vuoriasetuksen. Tämän jälkeen hän ryhtyi lakikirjan suomennokseen, niinkuin hän eräässä kirjeessään, luultavasti Brahelle, ilmoitti. Saiko hän sen työn valmiiksi, vai jäikö se kesken, siitä ei ole varmaa tietoa; ainakaan ei pidetty siitä mitään lukua. Speitz näet näkyy olleen hovioikeuden epäsuosiossa. V. 1624 hän oli jo jonkun virkavirheen tähden menettänyt lainlukijanpaikkansa. Epäsuosio sitten vielä eneni sota-artikkelien esipuheen vuoksi. Syyksi työhönsä oli hän siinä ilmoittanut, että "näky likimittäin surcuteldava olevan, jos ei ne uskolliset Suomen soldatit taidais jotakin nijstä (sota-artikkeleistä) ymmärdä. Ja sentähden olen minä ex Zelo sen amore patriae (isänmaanrakkaudesta) ne suomen kielelle käändänyt". Yllämainitussa kirjeessä hän samaten sanoo: "Näkyy olevan kauheata, että yksinkertaisten, ruotsinkieltä taitamattomien sotamiesparkojen Suomessa tätä ennen on täytynyt mennä kuolemaan, vaikka ne raukat eivät ikänä ole kuulleet eivätkä saaneet mitään tietoa siitä, mitä sota-artikkelit sisältävät." Samallaisia puheita hän luultavasti muulloinkin piti, kukaties vielä yleisemminkin surkutellen koko Suomen kansan tilaa kelvollisen lainsuomennoksen puutteen vuoksi. Vaan hovioikeus näyttää pitäneen näitä valituksia loukkauksena itseään kohtaan, ikäänkuin se ei olisi oikeutta valvonut. Olkoon asia miten tahansa, ainakin Speitz tuomittiin v. 1647 hovioikeutta sekä erittäin sen presidenttiä vastaan lausuttujen soimausten tähden kuuden vuoden vankeuteen. Sitä ennen olivat jo hänen sota-artikkelinsa tulleet takavarikkoon otetuiksi ja hänen oli täytynyt painattaa uudestaan ensimäinen arkki. Omistus Brahelle, joka sisälsi ylläkerrotun valituksen, oli jäänyt pois, ja nimilehteenkin oli tehty merkillisiä muutoksia. Ennen Speitz siinä sanoi tehneensä tämän työn "isänmaalle sekä erittäin omalle kansalleen suosioksi", ja hänen nimensä jälkeen seisoivat sanat Tavast-Finlandus (Hämäläis-suomalainen); nyt oli "omalle kansalleen" pyyhitty pois ja jälkimäisiin sanoihin lisätty Suecus (ruotsalainen).[12]
Itse työlle eivät kuitenkaan hovioikeus eikä erittäin Juhana Kurck näytä olleen vastahakoisia, vaikka työntekijälle. Sen osoittivat he selvästi, kun muutamia vuosia myöhemmin maisteri _Aaprahami Kollanius[13] tarjosi uuden lainsuomennoksen. Saatuansa sen valmiiksi v. 1648, hän antoi siitä tietoa Kristiina kuningattarelle, jonka nimessä valtionholhoojat sitten käskivät Turun hovioikeuden sitä tutkimaan. Hovioikeus puolestaan määräsi tähän työhön muutamia lainlukijoita, niiden joukossa Antti Pachaleniuksen, joka myös on erään uskonopillisen kirjan suomentanut. Heidän työnsä ylimäisen valvomisen sai pari assessoria toimekseen, sekä myös itse presidentti, koska hän oli taitava suomenkielessä.
Tutkijat eivät kuitenkaan pitäneet liikaa kiirettä; päinvastoin kuuluivat he joka paikassa pilkkaavan ja nauravan Kollaniuksen suomennosta. Luultavasti oudoksuivat he siinä ilmaantuvia Savon sanamuotoja esim. "cuhduttiin", "mehdäksi" j.n.e. Kollaniuksen valituksen johdosta kielsi hovioikeus tämmöisen pilkanteon ja käski tutkijoita kiirehtimään työtänsä. Syyksi heidän vitkastelemiseensa viimein tuli ilmi, että he olivatkin itse tehneet ihan uuden suomennoksen. Tämä heidän työnsä valmistui v. 1653, jolloin taas Kollanius sitä moitti huonoksi. Uusi komitea oli nyt asetettava molempia suomennoksia tutkimaan ja vertaamaan. Mutta sillä välin oli tätä asiaa harrastava presidentti Kurck kuollut, ja sitä paitsi oli nostettu puhetta Ruotsin lakikirjan parantamisesta; se oli näet jo kovasti vanhentunut ja uudenajan oloihin sopimaton. Asiain näin ollessa jäi lain suomennos painamatta, suureksi vahingoksi lainkäytölle sekä kansalliselle edistymiselle meidän maassamme. Sillä hallituksen kirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos aiottiin asettaa täyteen lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkuteoksen rinnalle. Täten olisi kenties maan kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.
Sinnepäin alkoi siihen aikaan asia jo muutenkin vähän kallistua. Hyvin tavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä tai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asianomaisten omat sanat sinänsä. Tätä tapaa rupesi kuitenkin vuosisadan lopulla hovioikeuden presidentti Falkenberg kovasti vainoomaan. Kielto kiellon perästä lähetettiin niin tuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille, kunnes suomenkieli saatiin pöytäkirjoista poistetuksi.
Painetun lakikirjan puutteen korvaamiseksi jossakin määrin oli tähän aikaan myös tapana käräjillä lukea lakiotteita suomeksi. Samoin julistettiin uudet asetukset suomenkin kielellä, ensi alussa kuitenkin vain suullisesti. Niin esim. luettiin v. 1638 uusi kauppasääntö Turun kokoonkutsutuille porvareille ensin ruotsiksi, sitten suomeksi. Vuosisadan keskipaikoilta ruvettiin myös tiheämmin painattamaan asetuksia suomeksi.
Kansassa niinikään alkoi nyt jo herätä halu saada enemmän tietoja laista. V. 1668 toi Yli-Satakunnan edusmies valtiopäivillä esille sen pyyntöesityksen, että lakikirja painettaisiin suomeksi. Huomattavaa on, että sekä Kollanius että useat hänen työnsä tarkastajat olivat juuri samalta seudulta kotoisin.
Tämmöinen oli presidentti Kurckin virallinen toimi; mutta myös hänen yksityinen elämänsä ansaitsee laveampaa kertomista.