Kurck oli oppinut herra muillakin aloilla paitsi lakitieteessä. Hän oli koonnut suuren joukon kirjoja sekä käsikirjoituksia, jotka koskivat Ruotsin historiaa. Suomen muinaisuutta erittäinkin oli hän paljon tutkinut, varsinkin Suomen aatelin sukuperiä, jotka hän niin perinpohjin tunsi, että hänen puoleensa aina käännyttiin, jos niitä koskevia tietoja tarvittiin. Tiedemiehiä hän suuresti kunnioitti ja rakasti, josta syystä hekin pitivät häntä suuressa arvossa. V. 1648 esiin., kun hän vietti häitä Stålhandsken lesken kanssa, näyttivät ylioppilaat akatemian salissa hänen kunniakseen näytelmän "Aviosäädystä", jonka ylioppilas Chronander juhlaa varten oli sepittänyt. Toinen ylioppilas sepitti ja painatti latinaisia ja ruotsalaisia häärunoja, josta kunnioituksenosoituksesta hän sai Kurckilta puolitoista riksiä. Myöskin pyysi Turun yliopisto useita kertoja, joskin turhaan, että hän sen ajan tavan mukaan sallisi jonkun pojistansa ruveta heidän kunniarehtorikseen.
Presidentin elämä oli sangen loistavaa. Hänen komeaa kartanoansa Aurajoen rannalla, tuomiokirkon läheisyydessä, sanottiin "hoviksi", ikäänkuin se olisi ollut kuninkaallinen asunto. "Hoviin mentävän" sanottiin, kun presidentin luo lähdettiin vieraisille. Kurckilla oli oma hovipappinsa ja lukuisa joukko hovimestareita, passareita, porttivahteja y.m. Tämmöisissä suurten herrojen kartanoissa oli vielä muutamia keskiaikaa muistuttavia tapoja säilynyt. Niinpä esim. isäntä, jos hän oli johonkin palvelijaansa erittäin tyytyväinen, juhlallisesti ilmoitti, että tämä nyt ansaitsi olla miekkamiehenä. Hän antoi palvelijalle korvapuustin, lausuen, että sen tuli olla vihoviimeisen, vyötti hänelle miekan vyölle ja saattoi kunniapaikalle istumaan, jonka jälkeen sitten iloiset juomingit alkoivat. — Presidentin kartano oli aina kohteliaasti avoinna kaikille Turussa asuville tai asioilla käyville korkeille aatelisherroille ja virkamiehille; niin myös yliopiston tiedemiehille. Sangen usein myös pantiin toimeen suuria, komeita pitoja. Tällaisia tilaisuuksia varten ripustettiin silkki- tai verkakankaita seinille, jotka muulloin olivat paljaat, tapetteja vailla; ainoastaan muutamat esi-isien muotokuvat, joskus jokin muukin ulkomaan mestarin tekemä maalaus koristi niitä. Pöydille oli ahdettuna lukemattomia hopea- ja kulta-astioita, joita Suomen rikkaissa suvuissa oli monen tuhannen luodin verran. Sitä vastoin ei käytetty milloinkaan pöytäliinaa. Juomaa sekä ruokaa oli ylellisin määrin tarjona. Virtana valui etelämaiden rypäleitten neste, etenkin Espanjan ja Ranskan viini. Olutta oli sekä Saksasta, paras Rostockista, että myös kotimaista, joka oli siihen aikaan hyvässä maineessa. Ruokalajeja oli tavallisesti 20-30. Kaloja oli kaikellaisia, lihaa aina useampaa lajia. Paitsi kotikarjan lihaa oli runsaasti metsänriistaa, hirviä, peuroja, jäniksiä, metsälintuja omasta maasta, Saksan peuroja eli sarvaita, metsäkauriita, metsäkarjuja ulkomailta. Metsänotuksista valmistettiin mielellään piirakka. Paistetut elukat, jolleivät ne olleet ylen suuria, tuotiin kokonaisina sisään, päineen, kaikkineen. Hedelmiä syötiin suurella halulla. Enimmäksi osaksi ne tuotiin Saksasta, mutta olipa myös kotikasvamia tarjona. Erittäin mainitaan Kurckilla olleen suuren ansarin, jossa hän kasvatti viinirypäleitäkin niin suurin määrin, että niitä yli oman kotitarpeen liikeni lähetellä Tukholmaan, Kristiina kuningattarelle tai suurisukuisille ystäville lahjaksi. Kirsikoita tai pähkinöitä tarjotessa oli tapana pistää koko joukko mukailtuja, kivisiä hedelmiä sekaan, ja seurassa syntyi aina suuri ilo, jos jonkun pöytäkumppanin hampaat yhtäkkiä narskahtivat tämmöiseen valehedelmään. Liemiruokia valmistettiin manteleista, kirsikoista, riisistä tai mannasta; kelpasipa munamaitokin vielä, vaikka kuninkaankin pöydälle. Ryytejä pantiin kourittain melkein kaikkiin ruokalajeihin. Härkäpaistia esim. maustettiin korinteilla, rusinoilla, sahramilla tai muskottineilikoilla, jotka sekoitukset meidän suussamme tuntuisivat vallan oudolta. Viinikin ryyditettiin usein.
Kurck oli muutenkin hyvin runsaskätinen, antelias. Salamontanukselle esim., joka oli ollut hänen lastensa kotiopettaja, lahjoitti hän koko talon, käsikirjurilleen niinikään toisen. Kun Turun tuomiokirkkoon ruvettiin hankkimaan uutta kelloa, antoi presidentti sitä varten 30 puntaa vaskea.
Tällainen anteliaisuus ja komea elämä kannattikin miehelle, jolla oli niin suuret varat ja tulot. Presidenttinä oli hänellä läänityksenä koko Vöyrin pitäjä (170 taloa), josta v. 1635 lähti 1,543 talaria. Paitsi sitä sai hän kaikki kruununverot kalastuksesta Kokemäenjoessa ynnä vielä saatavat Länsigöötin lakikunnasta Ruotsissa sekä Vehmaan kihlakunnasta, joissa hän nimeksi oli tuomarina. Kristiina kuningatar koroitti hänet v. 1651 vapaaherranarvoon, samalla suoden hänelle vapaaherraläänitykseksi 32 taloa Lempäälässä. Paljoa suuremmat olivat vielä perityt tai hänen itsensä ostamat tilukset. Suomessa (paitsi mitä vähäisen Ruotsissa) oli hän isänsä jälkeen perinyt Laukon ja Anolan kartanot, äidiltä 11 taloa Vesilahdella ja Tyrväällä. De la Gardien suvun heimolaisena hän omisti Köyliön kartanon (77 taloa). Itse hän oli eri aikoina rälssiksi ostanut 25 taloa Köyliössä ja Ulvilassa, 11 Vehmaalla, 7 Ali-Satakunnassa, 7 Lempäälässä. Norrköpingin ehdoilla (jotka läänitykset mieskannan kuoltua sukupuuttoon olivat kruunulle palautettavat) oli hänellä 50 taloa Vesilahdella, 48 Yli-Satakunnassa y.m.m.
Kurck oli niitä harvoja etevämpiä Suomen aatelisia, jotka tähän aikaan pysyivät kotimaassaan. Useimmat muut veti Ruotsiin hovin loistavampi, huvittavampi elämä ja hallitsijan läheisyys, jonka kautta helpommin saattoi saada etuja, ylimalkain hienompi, sivistyneempi seura ja lauhkeampi ilmanala. Yhä enenevä keskittyminen kokosi myös yhä enemmän korkeimmat virat Tukholmaan. Valtaneuvokset oleskelivat nyt melkein aina siellä, eikä niinkuin ennen maakunnissa. Tukholmassa olivat sitä paitsi kaikki suuret valtiokollegiot eli ylihallitukset. Näin vieraantuivat vähitellen melkein kaikki mainioimmat aatelissuvut Suomesta. Mutta Kurck, vaikka hänkin tultuaan v. 1633 valtaneuvokseksi, ajoittain kävi Tukholmassa, piti kuitenkin aina asuntoansa Suomessa. Hän kuoli Turussa v. 1652.
5. Iisakki Rothovius.
Piispa Eerikki Sorolainen oli Kustaa Aadolfin hallitusaikana jo tullut vanhaksi, kykenemättömäksi. Senvuoksi hän kirjoitti Aksel Oxenstjernalle ja pyysi itselleen apulaista, ehdoittaen siihen virkaan Turun koulun rehtoria, Gabriel Melartopaeusta. Tätä miestä sanoi hän erittäin soveliaaksi, muun lisäksi senkin vuoksi, "että hän taitaa molemmat kielet, sillä täällä tarvitaan semmoista, joka osaa suomea". Ennenkuin vastaus vielä oli tullut, painoi kuitenkin Eerikki piispa päänsä v. 1625 levolle, lopettaen pitkän, monivaiheisen ja monivaivaisen elämänsä.
Seuraavana vuonna kysyi kuningas Ruotsin piispoilta, kuka heidän mielestänsä olisi soveliain Turun hiipan kantajaksi. He panivat ehdolle neljä miestä, kaksi suomalaista ja kaksi ruotsalaista, toisesta jälkimäisistäkin viitaten siihen ansioon, ettei "hän ollut suomenkielessä taitamaton". Lopuksi he vielä lausuivat sen mielipiteen, että jos joku suomalainen tulisi määrätyksi, pitäisi hänelle antaa koulu- ja konsistorioviroissa ollut ruotsalainen apulainen. Täten vain tulisi mahdolliseksi viimeinkin saada kirkolliset asiat Suomessa Ruotsin mukaisiksi. Kustaa Aadolf jätti lopullisen vaalin v. 1627 kokoontuneille papiston valtiopäivämiehille, ja nämät valitsivat yksimielisesti Nyköpingin kirkkoherran Iisakki Rothoviuksen. Hän oli tosin umpiruotsalainen, Suomen oloille aivan outo, mutta toiselta puolen, niinkuin perästäpäin Tammelinus suomalaisessa riimikronikassaan häntä kuvaa:
Uros uljas, taitava tavois, oikia opis, selkiä sanois.
Hän, jos kukaan, oli mies häiriössä olevaa Suomen kirkkoa järjestämään.