25 p. marraskuuta 1853.
Oma rakas äiti.
Sydämelliset kiitokset kirjeestäsi. Joka maanantai on minulle aina juhlapäivä, sillä silloin tiedän että te, rakkaat vanhemmat olette kirjoittaneet minulle. Niinpä olenkin postikonttorissa jokapäiväinen vieras, kun niin usein saan kirjeitä. Ei minun tarvitse lainkaan enää sanoa nimeäni; niinpiankuin näyttäydyn, etsii virkailija kirjeet esille. Sitten avaan kuoren portailla ja menen yliopistoon, joka ei ole kaukana postikonttorista, ja luen eteisessä kirjeeni. Sen jälkeen vasta maltan lähteä kotiin.
Että te kaikki ajattelette joulua, voin kyllä kuvailla mielessäni. Minäkin olen ajatellut jo viikkokausia, mitä teille kaikille toisin mukanani. Olen laittanut listan, ja niinpiankuin olen keksinyt jotakin sopivaa, merkitsen sen nimen viereen.
Täällä on saatavana niin paljon kaunista, mitä kernaasti toisin mukanani, mutta en voi. Siihen on omat syynsä.
Minkä sille mahtaa. Siksipä teidän täytyy tyytyä pieniin lahjoihini ja hyvään tahtooni.
Keskiviikkona oli mad. Borgströmin nimipäivät. Minä olin heillä päivällisillä ja viivyin talossa koko illan. Paitsi minua oli siellä Bolin[15], eräs laulaja Broms, viuluniekka Gesemann ja muutamia muita. Arvaat siis, että sinä iltana musiseerattiin. Gesemann, mademoiselle Borgström ja nuori herra Borgström soittivat kaksi trioa. Siten vietin erittäin hauskan illan.
Tässä tilaisuudessa komeilin univormufrakissani. Omituista miten se kimaltelee ja loistaa, kun sattuu olemaan huoneessa, jossa on paljon peilejä. Silloin olen mielestäni aivankuin brasilialainen timanttikuoriainen.
Merkillistä, miten ujouteni ja kömpelyyteni on kadonnut sen jälkeen kun olen tullut ylioppilaaksi. Ennen istuin kuin neuloilla, kun minun oli pakko keskustella naisten kanssa, joita en hyvin tuntenut. Mutta nykyään juttelen vieraiden kanssa yhtä arastelematta kuin sinun kanssasi.
Mutta nyt, rakas äiti, täytyy minun lopettaa, sillä huomenna on minulla kertaus ja sitä varten täytyy vielä hiukan valmistaa.